Kahvia talvisodan hengessä
Valtakunta kuhisee. Tv-tenttejä, gallupeja. Mielipidettä kysytään jopa päiväkoti-ikäisiltä. Mustamaalausta, blogikirjoituksia, mukeja, vaalikoneita. Jopa 4 kuukauden ikäinen silmäteräni on osallistunut ja tuonut kontribuutionsa tasavaltaa kuuden vuoden sykleissä ravistelevaan yhteiskunnalliseen tapahtumaan. Lapsiparka – ei sitä paljon vastustella kun äiti ottaa ja pakkaa vaunuihin mukaan talkoilemaan. Puolustuksekseni voin sanoa, että Oulun yliopistossa juuri viime syksynä tehdyn tutkimuksen mukaan vauvat nukkuvat paremmin ulkona. Ja ne päiväunet on parin viime viikon ajan nukuttu Rotuaarin vaalikylässä, Paavo Arhinmäen vaalikopilla.
”Talvisodan henkeä” en ole tavannut aikoihin – kunnes kuluneina viikkoina juuri Rotuaarin vaalikylässä. Siellä eri puolueiden toimijat unohtavat oman mukavuusalueensa, kanssatekijöiden sosiaalisen statuksen, sään, omien ja kanssatekijöiden mielipiteiden ristiriidat. Säilyttävät ja jäljittävät sitä yhtä ainoaa vesikopin avainta ja lainaavat keittiövälineitä toisilleen sulassa sovussa. Antavat vinkkejä siitä, missä kannattaa käydä vessassa tai lounaalla vuoronvaihdon yhteydessä. Kun häiritsevästi käyttäytyvä kansalainen meinaa torpedoida kaikkien presidenttiehdokkaiden kampanjat älämölöllään, soitetaan yksissä tuumin virkavalta paikalle poistamaan tämä demokratian vastustaja.
Vaalit huipentuvat ensimmäisen kierroksen äänestyspäivänä, tulevana sunnuntaina. Toimin ensimmäistä kertaa vaalilautakunnassa, ja odotan mielenkiinnolla kuinka ihmiset eri puolueista toimivat puolueettomasti laskiessaan ääniä ja palvellessaan kansalaisia näiden perustuslaillisten oikeuksiensa täyttämisessä. Kirkasotsaisesti nämä poliittisesti eri suuntiin katsovat valveutuneet keittävät yhdessä kahvia ja toteuttavat demokratiaa. Kuinkahan into laantuu osalla toimijoista kakkoskierroksen vaalipäivänä, kun oma ehdokas ei olekaan mukana? Diplomaattisesti kakkoskierrokselta pudonneiden kannattajat kuitenkin hymyilevät ja suorittavat velvollisuuttaan esimerkillisinä oikeudenmukaisen yhteiskunnan pilareina. Kaikki demokratian puolesta!
Ovathan lähes kaikki harrastaneet asioita, joissa edellytetään talkoohenkeä. Usein talkoolaisten sitouttaminen on melkoista uhkailua, lahjontaa ja kiristystä. Jos pyytää harrastusporukkaa talkoilemaan, usein saa vastakysymyksen: ”Mitä siitä saa?” Nykyään talkooporukalle tarjottava voileipä/keittoruoka/kahvitarjoilu ei sitten riitä. Kulttuuritapahtumissa saa yleensä vapaalippuja ja T-paidan, jota tulee pitää päällään jos on työvuorossa (seuraavana vuonna sitä kolme kertaa käytettyä t-paitaa ei enää kehtaa pitää, paita muuttuu cooliksi vasta n. 6 vuoden jälkeen, jolloin sillä voi leuhottaa olleensa ’piireissä’ jo pitkään). Yhdessä harrastusporukassa kesäisin maksetaan jopa kilometrikorvauksia. Mikä nykyihmiselle enää voi olla niin tärkeää, että hän toimisi vapaaehtoisesti, kirjaimellisesti vapaaehtoisesti ilman vastikkeita? Mitkä yhdistykset, seurat tai järjestöt ovat niitä, joissa talkoolaisia riittää? Pysähdyin tänään Rotuaarilla Vasemmiston kopilla kyselemässä huomisia talkooaikoja ja join röyhkeästi kupin kahvia. Tuoretta. Kun ei ollut nyt itsellä vuoro. Omalla vuorolla ollessa ei kyllä kehtaa juoda kun niitä jäähtyneitä liruja.
Vaalilautakuntien puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien koulutuksessa tiistaina valistuin, että ao. toimitsijat saavat korvauksen vaalipäivänä tekemästään työstä. Korvaus on parinsadan euron huiteilla, eli ei kummoinen tuntipalkka päivän pöjötyksestä, ja siitä vähennetään vielä sivutulon vero ja puoluevero. Mutta että se siitä vapaaehtoisuudesta, tässäkin asiassa. Ja äkkiähän tuosta laskee vaalitoimitsijoista aiheutuvat kustannukset Oulun alueella: 41 vaalilautakuntaa kertaa viisi jäsentä kussakin (+ 5 varajäsentä). Kallista tämä demokratian toteutuminen! Kannatan vastaisuudessa keittolounasta ja kahvia.
Päivänvalo pilkahtaa
Mikäpä parempi aika aloittaa blogaaminen kuin tammikuu – auringonvalon määrä lisääntyy päivä päivältä kesää kohden mentäessä. Blogin päivänvalon koittaminen vuoden alusta saa kirjoittelun näyttämään kovasti jäsennellyltä ja harkitulta. Toivottavasti järjen valo lisääntyy vähintään samassa suhteessa, nimittäin:
Sain kuulla tänään Vasemmistoliiton presidentinvaalikopilla Rotuaarilla ohi kulkeissani, että aamulla joku nainen oli kysellyt mistä jättää palautetta. Hän olisi halunnut jättää kopilla touhunneelle ”naishenkilölle jolla oli kudottu pipo” toiveen, että tämän tulisi asettua ehdolle kuntavaaleissa. Tämä palaute toi todella valoa mieltäni vaivanneeseen kysymykseen, olisinko sopiva ehdokas. Näissä syksyyn kohdistuvissa ajatuksissa siis bloginkin nyt aloitin.
Viime aikoina olen luuhannut paljon netissä. Osin presidentinvaalien väittelyjen ja haastattelujen sosiaalisen median näkökulman vuoksi, osin siksi että pari luottamustehtävää on vaatinut istumaan koneella. Näin se sosiaalinen media on saanut kuitenkin ajatuksia ilmaan:
Tällä viikolla useat Facebook-ystäväni suosittelivat linkkiä Imagen kirjoitukseen vuodelta 2007. Juuri tällä viikolla uutisoitiin Laajasalon perhesurmasta ja iltalehdet pääsivät summaamaan samaan syssyyn, että vuoden sisään vastaavia perheväkivaltatapauksia on ilmennyt kuusi kappaletta. Siis keskimäärin yksi joka toinen kuukausi. Anu Partanen avaa kirjoituksessaan Aivan tavallinen perhe perheväkivallan syitä ja ilmenemismuotoja. Ensinnäkin: perheenisä ei vain ”napsahda”. Väkivalta on piilotettu muilta, ja se jatkuu vuosikausia asteittain pahentuen. Perheväkivalta näyttää olevan tasa-arvoinen heppu: sitä ei tapahdu vain alemmissa sosiaaliluokissa, vaan kaikissa tulotasoissa. Perheväkivaltaa ei tapahdu vain päihteillä ollen osuutta tapahtumiin, vaan väkivalta on sisäänrakentunut tapa toimia ja se tapahtuu kemikaaleista huolimatta. Partanen avaa väkivaltaa kokeneiden naisten sielunelämää uskottavasti, kokemuksen rintaäänellä: hän paljastaa olevansa vapaaehtoinen Naisten linjan eli perheväkivaltaa kokeneiden naisten auttavan puhelimen päivystäjä.
Kuinka ollakaan, tällä viikolla uutisoitiin Oulussa perheväkivaltatapausten määrän kehittyvän muita kaupunkeja nopeammin. Asia oli jo tunnistettu, ja perustettu Marak-työryhmä tunnistamaan riskiperheitä entistä tehokkaammin. Mutta miten nämä riskiperheet saadaan täyttämään riskintunnistuslomake? Partasta lainaten:
” Poliisi tapaa lähinnä perheet, joiden kotiin naapuri soittaa poliisin kännimetelin takia tai jonne juopunut pariskunta itse kutsuu jatkuvasti poliisin, koska pari on ottanut tavakseen käyttää poliisia riitojensa erotuomarina. Myös sosiaalityöntekijät, lastensuojelu, lääkärit ja syyttäjät näkevät pääasiassa syrjäytyneitä tapauksia. Naisten linjan puhelimeen soittavat ne naiset, joita viranomaiset eivät tapaa. He ovat yhteiskunnan kaikilta asteilta ja aloilta, ja heidän miehensä ovat poliiseja, kunnallispoliitikkoja ja yritysjohtajia; yrittäjiä, maatilallisia ja lääkäreitä.”
Näin ollen lienee turha huolestua siitä, riittävätkö turvakotien asiakaspaikat kaikille niitä tarvitseville. Oulussa palvelun toteuttaa Ensi-ja turvakotien liiton jäsenjärjestö Oulun ensi- ja turvakoti ry. Odotankin mielenkiinnolla Oulun Vasemmiston keväällä järjestämän Kuntapalvelut -ajatuspajan toista osaa, jossa puhutaan mm. kolmannen sektorin kunnalle tuottamista palveluista. Oulun ensi- ja turvakoti kun hakee tällä hetkellä paitsi rahalahjoituksia ja kirpputoritavaraa, myös toiminnanjohtajaa. Olisikohan resurssien ’tarkistaminen’ näin tärkeän toiminnan jatkuvuudeksi kuitenkin paikallaan?
Edelleen tällä viikolla tapahtunutta: Oulun Naisten linja ilmoitti hakevansa uusia vapaaehtoisia. Luulen, että joku muukin kaipaa lisää valoa elämäänsä, joten ilmoittauduin mukaan. Katsotaan, kelpaanko.
