…ja ihmisillä hyvä tahto
Viime kirjoituksestani on aikaa. Puolustaudun kuntavaalien positiivisen tuloksen taakse! Olen saanut tutustua mainioihin ihmisiin eri valtuustoryhmistä ja virkamieskunnasta. Olen päässyt neitseellisenä tutustumaan lähes maagiselta tuntuneen ”Rokuan budjettiseminaarin” kulkuun. Olen saanut istua ja kuunnella, ja olenpa saanut puheenvuorojakin. Lisäksi olen lukenut ehkä kolmen riisin verran esityslistoja ja liitteitä. Taidan pikku hiljaa alkaa oppia luottamustoimen hoitoon.
Viime maanantaina kaupunginvaltuuston talousarvion käsittelyssä ei tapahtunut ihmeitä. Yksikään valtuutettujen tekemä muutosesitys ei mennyt läpi, toisin sanoen kaupunginhallituksen esitys äänestettiin lopulliseksi. Monet valtuutetut ovat pettyneitä, ja syystäkin – edes mitä kauneimmat ja kustannusvaikutuksiltaan vähäisimmät muutosesitykset eivät päässeet kirjauksiksi kirjaan. Monet esitykset vedettiin pois, ja tuodaan uudelleen käsittelyyn aloitteina. Siis miksi näin?
Kaupunginhallituksen budjettikäsittely eteni päällisin puolin ryhmien hyvässä konsensuksessa. Useista ryhmistä nostettiin esiin samat kärkiteemat, jotka haluttiin viedä läpi. Näihin kustannusvaikutuksiltaan jo kohtalaisiin (kuitenkin useita miljoonia euroja tarkastelukaudella 2013-2015!) esityksiin tartuttiin ”tahtotilassa”. Korvensuoran koulun tilanteen tahdottiin etenevän. Perhetyöntekijöitä haluttiin perheisiin asti. Oulu-lisä tahdottiin säilyttää.
Useaan otteeseen manattiin itse talousarviokirjaa. Oli mahdotonta jälijittää, missä hallintokunnissa on tapahtumassa muutoksia ja mihin suuntaan, kun kirjaan oli koottu kaikkien yhdistyvien kuntien yhdityvien lautakuntien talousarviot. Lisäksi nurkan takana kummittelee palveluverkkoselvitys, jonka vaikutukset palveluiden saatavuuteen kullakin alueella tullaan näkemään vasta 15.1.2013 jälkeen. Useita palvelutason säilyttämiseen perustuvia muutoesityksiä karsittiinkin ykkösasioiden listalta juuri palveluverkkoselvitykseen vedoten. ”Lamput pimiänä verhot edessä”, joku kuvasikin päätöksentekotilannetta Rokuan budjettiriihessä.
Koska kaupunginhallitus teki jo isompia muutoksia kaupunginjohtajan esitykseen, tuli vastaan tilanne nimeltä budjettikuri. Käytännössä ryhmät sopivat, että uusia pelimarkkoja ei pöydälle tuoda enää valtuuston toimesta. Tilannehan olisi suorastaan jännä, jos valtuustokäsittelyssä jo ennestään tiukkaan talousarvioon pyörähtäisikin muutama kymmenen miljoonaa lisää menoja. Siksipä maanantain äänestyskokous olikin poliittista teatteria parhaimmillaan. Ryhmäkuri näyttäytyi turhankin tiukkana, kun esitetyt sanamuotovalinnatkin olivat tulenarkaa aluetta. Käytännössä ryhmät äänestivät vain omien esitystensä puolesta. Joku hurjapää saattoi äänestää tyhjää osoittaakseen tukensa asialle, vaikka esitys tuli toisesta ryhmästä. Tahdonilmaus sekin. Itse koin lievää jakomielisyyttä, kun seurasin kokousta. Monet ansiokkaat esitykset eivät näyttäneet saavan edes sitä tyhjää ääntä. Ja itsehän varavaltuutetun statuksella en ollut edes ”napilla”.
Siltikin, Korvensuoralle on myönnetty suunnittelumääräraha ensi vuodelle. Talousarvion ulkopuolisena asiana Höyhtyän asemakaava palautui valmisteluun valtuuston käsittelyssä. Näiden molempien tapahtumien taustalla on näkyvä kansalaisaktiivisuus. Mitä enemmän asianosaiset pitävät asiaa ja sen epäkohtia sekä perusteluja esillä, sen helpompi asiaan on tarttua ja päätyä aktiivien kantaan. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, miten käy niiden, jotka eivät osaa tai pysty pitämään melua itsestään? Keskustelu käy hypen ympärillä, kun ”Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.”
Ensi vuotta ja kokonaista neljää istuntavuotta ajetellen lupaan jatkossakin toimia hyvässä tahdossa. Mutta esitän toiveen, että kaikki luottamushenkilömme, ”hyvän tahdon lähettiläät”, kääntäisivät näkökulmaa ilmeisimmästä ja esiin tulevimmasta asiasta hieman sektorin sivulle, hakien laajempaa katsantokantaa. Tuoreena poliitikkona lupaan opetella myös itse tämän taidon.
Hurjan riepottelusyksyn ja ”pimeillä lampuilla ajon” jälkeen päiväkin alkaa tänään pidentymään – toivottavasti kokouspäivät eivät kuitenkaan pitene! Oikein mukavaa joulua ja menestystä vuodelle 2013 kaikille lukijoille ja tukijoille. Levätkää ja olkaa läheistenne kanssa. Nauttikaa perusasioista.
Hyvää joulua ja uutta Oulua!
Hiekkalaatikkoleikkejä
Olipa kerran aika, jolloin asuttiin samassa pihapiirissä samoissa huoneissa mummon, papan, äidin, isän ja viiden pilkku seitsemän lapsen kanssa. Isä kävi metsässä ja pellolla, äiti hoiti tuvan, lapset ja kotieläimet. Isovanhemmat katsoivat lasten perään. Kesällä koko kööri paineli heinäntekoon. Isommat muksut vahtivat pienempiä ja olivat apuna kotitöissä. Mummujen ja pappojen vanhuudenpäivät olivat turvattu, vanhukset tulivat hoidettua vastavuoroisesti sitten kun aikansa oli. Mutta niin ei ole enää. Ajat ja elinkeinot ovat muuttuneet. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta yhteiskunnan on täytynyt ja täytyy edelleen sopeutua tähän muutokseen ja tarjota palveluja, jotta elinkeinoelämän tarpeet saadaan täytettyä.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhututtaa. Samoin päivähoidon palvelutakuu Oulussa. Kalevan mukaan 600 lasta on suotta päivähoidossa, ja sehän tulee kunnalle kalliiksi. Kotona olevat vanhemmat kuulemma pelkäävät menettävänsä hoitopaikan palvelutakuusta huolimatta, jos ottavat lapsen takaisin väliaikaiseen kotihoitoon. Palvelutakuun mukaan lapselle järjestetään uudelleen hoitopaikka samasta päiväkodista viikon kuluessa siitä, kun perhe on ilmoittanut kokopäivähoitopaikan tarpeesta.
Käytännössä palvelutakuu ei ole toiminut. Epäilemättä työntekijätkin pitävät parempana mallia, että lapsi ei palaakaan kotiin kokonaan, jos toinen vamnhemmista jää kotiin, vaan on pienennetyn palveluntarpeen sopimuksella päivähoidossa esim. 10 päivänä kuussa. Näin loput 12 päivää on helpompia isojen ryhmäkokojen puristuksissa, jos tilalle ei osoiteta toista ”asiakasta”. Mikäli kotiin palaamisen syy on vaikka väliaikainen työttömyys tai lomautus, pysyy lapsen päivärytmi helpommin samana, ja vältytään ikäviltä sopeutumisjaksoilta ja rutiinin opetteluilta takaisin päivähoitoon palatessa. Pienemmän palvelutarpeen sopimus on myös hyvää palvelua ja joustoa perheille, joissa on näitä muutostilanteita (jatkuvat pätkätyöt), tai vuorotyön ansiosta lasta voidaan hoitaa usein kotona jomman kumman vanhemman toimesta vaikka osan aikaa päivästä.
Lastenhoidon keskustelun ulkopuolelle jäävät usein perhepäivähoitajat. Siinäpä ammattikunta, joka ei kiitosta saa, ilmanko onkin ehtyvää lajia. Palkka on pieni, vastuu on suuri, oma koti on pienten huligaanien käsiteltävänä joka päivä, vanhemmat motkottavat jos pottaopettelulle herkkä taapero taantuu hoidossa, ruokakin on pahaa ja sitä paitsi sitä on liian vähän. Silti kodinomaista hoitoa pidetään alle 3-vuotiaille parempana kuin suuriin ryhmiin ja pitkiin päiviin heti totuttamista. Ja toisen näkökulman mukaan perhepäivähoitajat ovat laiskoja kotiäitejä jotka vain haluavat hoitaa omaansa kotona, vaihtavat vaipat jos muistavat, vaunuttelevat puistoihin röökille ja antavat lasten keksiä itse tekemisesnä, eivätkä ota kasvatusvastuuta viisivuotiaan esikoulukelpoisuuteen saattamisesta.
Keskusteluun tulisi tuoda muistutuksena myös Oulu-lisän poisto. Kotihoidon tuen kuntalisää maksetaan vielä vuoden loppuun alle 18 kuukautta vanhasta lapsesta, jota hoidettiin kotona (jos vanhempia sisaruksia hoidettiin kotona, tämä ei lisännyt lisän määrää). Lakkauttamisen yksi peruste oli se, ettei se juuri kannustanut pitämään lapsia pois päivähoidosta. No ei varmasti, 80 euroa/kk. Mutta mitä se maksoi kunnalle? Yhden lapsen päivähoitopaikka on noin 1200 euron arvoinen kuussa. Kallein päivähoidon asiakasmaksu kunnallisella puolella on 264 euroa kuussa. Lisäksi hinta määritellään ansiotulojen mukaan, eli käytännössä pienituloiset maksavat päivähoidosta vähemmän. Jos äiti menee vaikka osa-aikatöihin, jäävät tulot kuitenkin pieniksi, joten lasten hoito päiväkodissa tuntuu edullisuutensa vuoksi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Oulu-lisää tulisi siis pikemminkin nostaa ja myöntöaikaa pidentää, jotta saataisiin aikaan toivottu vaikutus = säästö.
Lasten päivähoitoa tarvitaan. Vanhusten hoitoa tarvitaan. Nykyään töissä käydään saadaksemme vastiketta, jolla hankkia niitä asioita, joita ennen tuotettiin itse. Ne, ketkä eivät käy töissä saadakseen vastiketta, jolla hankkia asioita itse, eivät ole välttämättä valinneet tätä tietä. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tähtää lapsen oikeuteen päästä hoitopaikkaan. Aina riittää saivartelua siitä, että ihmiset käyttävät etuuksia hyväkseen ja loisivat kotona, kun ovat niin laiskoja etteivät jaksa edes pentujaan hoitaa. Kyllä, ihan varmasti. Järjestelmän hyväksikäyttäjiä löytyy aina. Siitä koituu byrokraattien ja sossun tätien turhautumista ja turhantarkkaa syynäämistä ja luukulta luukulle pompottelua. Mutta silloin rankaistaan niitä, jotka toimivat ihan oikein. Samoin on käymässä yritysverotukselle. Veroa pitäisi maksaa, mutta jotkut sen aina verosuunnittelulla kiertävät, jolloin lopuille lankeaa isompi osuus maksettavaksi. Sitten pitää alkaa säätää pöhköjä lakeja.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa jotkut keskustelun osapuolet pyrkivät ohentamaan saavutettuja hyviä käytäntöjä ja nonsaleeraamaan päivähoidon merkityksen. Kommentointi internetin kaikentietävässä maailmassa on ajoittain ala-arvoista: ”Pitääkö niitä pentuja tehdä jos ei niitä itse hoida?” Mutta kuitenkin: jos isi ja äiti on niin laiskoja, niin eikö lapsen kuitenkin ole parempi paikassa, jossa häntä jaksetaan, vaikkakin siksi, että päiväkodin työntekijä saa vastiketta, että voi hankkia asioita, joita ennen tuotettiin itse? Kotihoidon ja päiväkodin vastakkainasettelu tuntuu vaivaannuttavalta, varsinkin näistä näkökulmista jolloin kotihoidon pitäisi tapahtua ”ilmaiseksi”: harvalla nykyään on sitä pihapiiriä, josta käydään lapsi käsipuolessa napsimassa päivittäiset tarpeet ilman vaihdannaistalouden osallistumista asiaan. Hienosti eräällä keskustelupalstalla kysyttiinkin: ”Miksi nykyään äidin on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää lähteä töihin hoitamaan muiden lapsia, kuin jäädä kotiin hoitamaan omiaan?” Kattoon sylkijät ne vasta osansa saavatkin tästä ryöpytyksestä. Lasten leikkikaverien tarvetta pidetään tekosyynä velttoilulle. Mutta asiaa ei näe samoin ilman pihapiiriä – tai modernia kaupunkiasumisen tukiverkkoa – lasta kasvattava, väsynyt vanhempi, joka vain toivoo olevansa illalla virkeämpi jotta jaksaisi olla lapsensa kanssa.
Olipa kerran aika, kun herättiin siihen, että päiväkoteja ei ehditä rakentaa ja perustaa, ja kaupungin lasten hoitamiset pitää saada kirjoihin ja kansiin. Yksityisiä perhepäivähoitajia kunnallistettiin urakalla palvelutarpeen täyttämiseksi ja varmaankin osin imagosyistä, ja kaikki hoitosopimukset purettiin välittömästi hoitolapsilta, jotka eivät olleet kunnallisessa jonossa (eivät tietenkään olleet, sillä oli yleisessä tiedossa, ettei hoitopaikkoja ole, ja kaikki olivat etsineet hoitajansa itse). Sitten perhepäivähoitaja odotteli talo tyhjänä viikon – kaksi, että kunta saa osoitettua uudet hoitolapset. Äitini kertoman mukaan kultaisella 80-luvulla Kajaanissa on etsitty minulle ja pikkuveljelleni hoitajaa parhaillaan viikonlopun varoajalla. Ja hei, silloin ei ollut nettiä. Korjausliike suisti tilanteen vain huonommaksi, kun laatikon toiselta reunalta katsottuna palvelu parani.
Siis: tarpeita on monenlaisia. Katsomme asioita eri puolilta hiekkalaatikkoa. Yhteistä on kuitenkin se, että tarvitaan monenlaisia, joustavia, kohtuuhintaisia palveluja ja niihin riittävästi motivoituneita tekijöitä. Varhaiskasvatuksen näkökulmasta tulee myös huomioida lapsen kehitystasolle sopivat ratkaisut. Ja minusta nämä asiat ovat toteutuneet meidän perheen kohdalla kunnallisessa päiväkodissa Tuirassa aivan mallikkaasti. Kaikkialla niin ei käy resurssien puutteen vuoksi. Syntyvyyden ennakointi ei taida olla kaupunkimme virkamiesten vahvuuksia, eikä kaavoituksen yhteydessä tajuta tulevan lähiön väestörakennetta ja palvelutarpeita. Investointeja tehdään elinkeinoelämän tarpeisiin, ei ihmisiin.
Huom. Tänään 16.10. Suuri päivähoidon keskustelutilaisuus Pateniemen Suvikulmassa klo 18. Tule ja tuo ajatuksesi.
Oma koti kullan kallis, vuokra-asunto kalliimpi?
Juttelin viime viikolla kaverin kanssa. Hän asuu VVO:n vuokratalossa, ja voivotteli vuokran suuruutta. Pisti vähän pahakseen, kun sanoin, että harkitsemme muuttoa, mutta kun asuntojen myyntiajat on niin pitkiä. Vähän hävetti tuollainen äkkiseltään kerskuminen, mutta piti tarkentaa heti perään, että ei meidän perheellä ole varaa asua vuokralla.
Köyhällä ei ole varaa halpaan. Päädyimme omistusasumiseen kerrostalossa, kun näytti siltä, että nyt olisi duunia molemmilla. Viisi vuotta on oltu pankin kanssa naimissa, keskenään kaksi ja puoli vuotta. Neliöt riittää esikoiselle, ja vielä riittäisi seuraavallekin, mutta työpisteen kanssa teettää ongelmia. Samaten mummo ja pappa Kajaanista majoittuvat kolottavine selkineen olohuoneen lattialla patjoilla, kun sattuvat käymään (ja kyllähän ne käy, kun on tuo ensimmäinen lapsenlapsi).
Vuokramarkkinoilla nämä neliöt maksaisivat nykyään saman verran tai enemmän kuin mitä nyt kuussa lyhennämme – jos lasketaan pois tuo toissakesäinen linjasaneeraus ja sen lainaosuuden lyhentäminen vastikkeessa. Asuntomme sijainti on hyvä, varsinkin kun pätkätyöläinen ei tiedä varmasti, mille puolelle kaupunkia kvartaalikausittain aamuisin kiirehditään. Työmatka taittuu sujuvasti pyörällä tai bussilla. Ja jos töitä ei ole, on lähistöllä runsaasti kotiäidin vaalimia aarteita: leikkipuistoja. Ostopäätös oli myös turvasuunnitelma tulevaisuudelle: jos vaikka pitäisi kouluttautua uudelleen toiselle alalle (meidän perheen uravalinnat ei tainneet mennä ihan nappiin valitsemiemme alojen yleisen työllisyyden ja yt-ilmoituksien määrästä päätellen), on 1/4 maksettu omistusasunto olisi aika hyvä turvaverkko opiskelijalle – tai kahdelle.
Oulun vuokrataso on ollut matala tai kohtuullinen ainakin tähän asti. Kaupungin oma vuokratarjonta on pitänyt vapaat markkinat aisoissa, jos niin voi sanoa. Kuitenkin hinnat ovat nousussa. Kysyntä ylittää tarjonnan, ja joka vuosi elokuussa vapailla markkinoilla tarkastellaan kaupunkiin muuttavien maksukykyä. Tai ei edes tarkastella, vaan uusi oululainen, opiskelija, joutuu ottamaan opintolainaa päästäkseen aloittamaan opintonsa jos PSOAS onkin täynnä. Samaan aikaan Toppilassa räjäytellään lahoja siiloja, jotta lopulta päästään rakentamaan uutta, laadukasta loft-asumista. Salmen tuntumassa uusia omistajiaan odottaa ja odottaa 300.000 euron kaksiot. Tällä hetkellä (13.10.2012) netin asuntovälityssivuilta etsiessä kanta-Oulun alueelta löytyy 718 kerrostalo-omistusasuntoa (kaksio tai kolmio, uudistuotantona). Vapaita vuokra-asuntoja, joiden vuokra on maksimissaan 550 euroa, samassa huonekoossa löytyy vuokravälityssivuilta 41 kpl. Näistä yksi (1 kpl) on kolmio. Eipä siinä, ruotsalaiset ovat keksineet miten omistusasuminen saadaan pitkällä tähtäimellä vuokra-asumista edullisemmaksi. Tosin tällä menolla voidaan tulla näkemään ruotsalaiskerjäläisiä Romaniassa. Tai Suomen valtio lainaa Ruotsin pankeille, joka on tietysti monen mielestä paljon sallitumpaa kuin kreikkalaisille lainan takaaminen, kun hurrit on kuitenkin enemmän meidän näköisiä.
YLE:n vaalikoneessa oli kohtalaisen provosoiva kysymys; ”Minkä seuraavista sijoittaisit mieluiten oman kotisi välittömään läheisyyteen? Valitse yksi vaihtoehto:
– asunnottomien yömaja
– huumeruiskujen vaihtopiste
– turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus
– ongelmanuorten hoitokoti
– päihtyneiden katkaisuasema”
Vastasin vaalikoneeseen, että kaikki käy minulle, mutta logistisesti ajateltuna asunnottomien yömajan. Meidän lähiö on aika lähellä keskustaa, ja melkein päivittäin ohitankin sillanalusen, jossa selkeästi joku pitää majaa. Ruiskuja saa vaihdettua lähiöapteekissa, turvapaikanhakijoita ja myönteisen päätöksen Heikinharjun vastaanottokeskuksesta saaneita asuu tuossa toisella puolen katua VVO:n asunnoissa (aika leimaavaa!) ja katkaisu- ja vieroitushoito on keskitetty Kontinkankaalle terveyspalvelukompleksiin. Ongelmanuorista en ole ihan varma, mitä tässä kysymyksessä heillä tarkoitettiin tai mitä haettiin.
Ensi keskiviikkona 17.10. vietetään Asunnottomien yötä. Kyllä, Suomessa ja meillä Oulussa on asunnottomia henkilöitä. Vuoden 2011 lopussa Suomessa oli noin 7 570 yksinäistä asunnotonta ja 420 perhettä. Samassa tasossa, noin 8 000 asunnotonta, on oltu vuodesta 2003. Oulussa asunnottomia oli viime vuonna n. 40 henkeä. Asunnottomuus on usein seurausta muista elämäntilanteista; pitkäaikaissairaudesta, päihdeongelmista (Kenttätiellä tuossa kilometrin päässä on muuten tilapäisasuntola päihdeongelmaisille asunnottomille); avioerosta, työttömyydestä tai työkyvyttömyydestä, ja ennen kaikkea näiden syiden kasautumisesta. Asunnottomien yönä meillä Vasemmiston kopilla Rotuaarin vaalikylässä jaetaan leipää ja makkaraa klo 20 – 22. Siltikin, vaikka asunnottomilla ei olekaan osoitetta, johon äänioikeusilmoitus postitetaan.
Yksin kotona (ja kylillä)
Tänään Kalevassa tentattiin lyhyesti kuntavaaliehdokkaita yksinasujien asemasta ja sen kohentamisesta. Pääsin sanomaan sanaseni, mutta aihe kirvoittaa kyllä ajatuksia pitemmänkin pätkän. ”Sinkkujen ääni ei kuntavaaleissa kuulu”, toteaa jutun otsikko.
Yksinasuminen on yleisin asumismuoto, ja tulevaisuudessa yksinasuminen yhä vain yleistyy, kertovat asiantuntijat. Jo nyt kaikista asuntokunnista 41 prosenttia on yksin asuvien. Johtuuko se siitä, että suurissa ikäluokissa pariskunnat eroavat tai leskeytyvät, vai että ihmiset eivät pariudu kuin aiemmin? Liittyykö työn perässä muuttaminen yksinasumiseen? Entä opiskelijoiden toimeentulon parantuminen, ovatko solukämpät historiaa? Keski-ikäiset yksinasujat ovat yhteiskunnan työhevosia, joiden verotuloilla kustannetaan muiden väestöryhmien palveluja. Yksinasuminen on suhteessa kalliimpaa, kyllä. Yksinasujan ruokaostokset tulevat kalliimmiksi. Kaiken kaikkiaan yksinasujat ovat kirjava joukko eri taustaisia ihmisiä, joita on vaikea hahmottaa samaan ryhmään kuuluviksi, sillä he kuuluvat jo johonkin toiseen viiteryhmään, jonka kautta tulevat määritellyksi.
Ystävä heitti haasteen: yllä esitetystä poiketen sen sijaan terve, työkykyinen yksinasuja on tottunut pärjäämään. Hän toimii yhteiskunnassa, harrastaa, käy kulttuuritapahtumissa. On tyytyväinen ja hiljainen omassa elämässään tai aktivoitunut vaikka asukastoimikuntiin tai taloyhtiöiden hallituksiin. Tapaa ystäviään, lukee kirjoja, matkustelee, käyttää palveluja omalla rahallaan. Toivekansalainen, siis.
Kommenttini gallup-henkisen kysymykseen ”Pitäisikö päätöksenteossa korostaa yksinasuvien asemaa?” oli, että päätöksenteon tulisi keskittyä yleisesti ihmisten hyvinvointiin, eikä vaikka kaupungin imago- tai kyseenalaisiin elinkeinoelämää kehittäviin investointeihin. Suurempana huoleenaiheenani oli yksin asuvat ikääntyneet naiset, jotka eivät näy katukuvassa eivätkä saa ääntään kuuluviin. Toveri kertoi sydäntäsärkevän tarinan Tuiran mummosta, joka koitti saada terveyskeskusaikaa puhelimitse. Kivuiltaan hän ei päässyt teekoohon käymään, joten järjestelmällisesti avunpyyntö sivuutettiin. (Tässä kohtaa kannattaa muuten tilata ambulanssi – siihen tarpeeseen on pakko vastata, ovat neuvoneet jopa terveysalan ammattilaiset, mutta sepä onkin toinen tarina). Myöhemmin kävi ilmi, että vanhallerouvalle oli määrätty mielenterveyslääkkeitä. Ehkäpä pitämään rouva jatkossa hiljaisena.
Juttelimme toimittajan kanssa myös siitä, onko yksinasumisesta puhuminen poliitikolle vaikeaa; että leimautuuko sitä sitten yhden asian puolestapuhujaksi? Luulen, että minkä tahansa asian esille nostaminen profiloi ehdokkaan siihen tiettyyn suuntaan, juuri sen viiteryhmän äänitorveksi. Yksinasujat taas eivät ole homogeenistä porukkaa, vaan useiden demografisten ryhmien sekalainen seurakunta. Kun yksinasujan elämässä tapahtuu jotain, jonka johdosta hän siirtyy viiteryhmään, jonka ongelmia aletaan ratkomaan, kääntyy huomio pois yksinasumisesta. Onko siis yksinasuminen itse asiassa se normaalein olotila, olla kuulumatta mihinkään ongelmaporukkaan? Mitä konkreettista yksinasuja sitten kaipaa – tai osaa kaivata? Ja missä ovat yksinasuvat ehdokkaat?
Nykyrakennuskannassa näkyy trendi pienempiin, tehokkaisiin neliöihin. Yksikerroksiset rivitalot ovat historiaa. Leipääkin saa nykyään pienemmässä paketissa. Se mitä yksinasumiseen liittyvässä tähänastisessa tutkimuksessa on paljastunut, on paljon rakenteellisempaa:
1. Köyhyysriskirajan alapuolella elää noin 30 prosenttia yksinasuvista.
2. Kaikista toimeentulotuen saajista noin 70 prosenttia on yksinasuvia.
3. Yksinasuvat naiset jäävät yleensä yksinasuvia miehiä useammin köyhyysrajan alapuolelle.
Nouseva yksinasumisen trendi ja nykypäätöksenteon kyvyttömyys tukea yksinasujia sellaisenaan kääntää ajatukset väistämättä jälleen kerran perustulon suuntaan.
(Kuin kohtalon ivaa: tätä kirjoittaessani televisiosta näkyy Sex in the City (Sinkkuelämää). Nuoria, menestyneitä, trendikkäitä citysinkkuja New Yorkissa. Kovaäänisiä, kuori päällä, sisältä sekaisin.)
Siis toistan: mitä terve, työkykyinen, aktiivinen yksinasuja sitten kunnalliselta päätöksenteolta kaipaa? Arvaan: toimivaa joukkoliikennettä (ettei tarvitse ostaa autoa yhden ihmisen liikkumista varten)? Ajanvietettä ja virkistystä (laadukkaita kulttuuri- ja liikuntapalveluja)? Viihtyisää kaupunkiympäristöä (jossa kokea yhteisöllisyyttä ja tavata ystäviä)? Mahdollisuuksia kehittää itseään (vapaata sivistystyötä, kirjastoa)? Samoja asioita kuin me muut; susiparit, lapsiperheet, eläkeläiset? Samoja perusasioita, jotka tuovat hyvinvointia ja ennaltaehkäisevät syrjäytymistä? Peruspalveluja, joista ei sovi leikata? Taidamme sittenkin olla samaa viiteryhmää!
Hyvä yritys!
On se vaikeaa olla useampi hattu päässä. Olen uusvasisti. Ihmiarvon kannattaja. Erilaisuuden ymmärtäjä. Rehellisen työn kannattaja. Ja vielä osuuskuntayrittäjä.
Liityin osuuskuntaan vuonna 2008, kun EU kertoi työnantajalleni että tässä hankkeessa ei saa olla palkkakuluja, vain ostopalveluja. Meistä työntekijöistä muutamat kaavailivat oman firman perustamista, mutta verottaja totesi tilanteemme veronkierroksi; jos yrityksellämme on pääsääntöisesti yksi asiakas, ja se on entinen työnantaja, ei tilanne näyttänyt hyvältä edes paperilla. Lopulta osuuskunnan jäsenyys ja ”pakkoyrittäjyys” kohdallani on toiminut erittäin hyvin tarjoten sivutoimista elantoa silloin, kun ostopalvelu on hallinnollisesti kepein tapa tarjota työtään. Ja osuuskuntatoverit ovat mainioita tyyppejä.
Suomen yrittäjien kunnallisvaaliohjelman keskeiset tavoitteet tälle syksylle ovat:
1. Kunnan päätöksenteon tulee olla yrityslähtöistä.
2. Kunnassa tulee olla elinkeinopoliittinen ohjelma, joka sisältää palvelustrategian, hankintastrategian ja yritysvaikutusten arvioinnin.
3. Kunnan liikelaitokset ja yhtiöt eivät saa aiheuttaa markkinahäiriöitä.
Kyllä, olen samaa ja eri mieltä.
Ensinnäkin mielestäni kunnan päätöksenteon tulee olla ihmis- ei yrityslähtöistä. Yrittäjätkin ovat luullakseni ihmisiä. Yritystoiminta yritystoiminnan vuoksi tai vaikka rakennusinvestointien ohjaaminen yritysten hyödyksi sen sijaan, että kireällä ryhtiliikkeellä saataisiin järjestettyä kaikki tarvittavat laitospaikat vanhustenhoitoon, on mielestäni itsekeskeistä ajattelua. Satsaus yrityksiin on väline, ei itseisarvo. Ihmisiin satsaaminen on itseisarvo.
Kyllä, kunnassa on oltava tietoisia siitä miten palvelut ja hankinnat vaikuttavat alueen yritysten toimintaan. Hankintoja on pilkottava osiin niin, että isojenkin kokonaisuuksien hankinta on mahdollista paikallisten toimijoiden voimin. Alueelta ostetut palvelut tuovat verotuloja alueelle ja työllsitävät alueen ihmisiä. Omavaraisuus tiettyjen hyödykkeiden osalta auttaa säästämään kunnan hankinnoissa ja voi olla ekologisempaa. Oman tarpeen ylittävästä tuotannosta voidaan odottaa tuloja alueen ulkopuolelta. Ei se ole sen kummempaa (tekisi mieleni lisätä: Ihan tavallisia asioita!)
On totta, että Oulussa on vähemmän pk-yrityksiä kuin muualla Suomessa. Toisaalta se voi johtua siitä, että meillä OLI isoja yrityksiä, jotka ahmaisivat pienempiä alihankkijoita. Toisaalta taas Oulussa toimii paljon julkishallinnon elimiä: Oulu on oikeastaan Pohjois-Suomen elinkeinokeskus. Meillä on mm. ELY-keskus, yliopisto, ammattikorkeakoulu ja monet muut toimijat, jotka pitävät alueen asiantuntijoita pois yrityssektorilta, jos nyt niin voi sanoa.
Vasemmiston kovin negatiivinen suhtautuminen ulkoistamiseen suuntautuu eniten terveyspalvelujen ulkoistamiseen, ei niinkään yleisesti yrittäjyyttä kohtaan. Sattuipa omallekin kohdalle, että kun kipu oli kova ja jono omaan teekoohon vielä kovempi, menin yksityiselle vastaanotolle. Lääkäri kirjoitti 10 minuutin sessiosta 30 min laskun, ”koska siitä saa paremmat Kelan korvaukset”. Tutkimukset hän määräsi julkiselle puolelle OYSiin ja tutkimuksia seurannut operaatio toteutettiin OYS:n Avohoitotalossa. Hän operoi itse. Mikä tässä kuviossa on normaalia? Mikä on reilua siinä, että yksityinen lääkäriasema hoitaa hoitoketjun helpoimman osan kovimmalla katteella?
Yhteiskuntavastuuta penäisin myös verosuunnittelua harjoittavilta yrityksiltä. Juuri tänään uutisoitiin ”Napapiirin korkokikkailusta”. Valtion yritystuet ohjattiin ulkomaille emäkonsernilta tarpeettomasti otetun lainan ylisuurina korkoina. Hei, kyllä isot pojat osaa pelata. Tähän verrattuna kolmen työttömäksi jäävän medianomin viritys perustaa oma yritys ja tulla heti torpatuksi ”veropetoksen” nimissä tuntuu aika kohtuuttomalta.
Ja vielä markkinahäiriöistä. Suomen Yrittäjien pj Mikko Simonlinna vaatii, että ”Kuntien tulee itse linjata selkeät säännöt, missä palveluissa kuntaomisteiset tahot toimivat. Linjauksen tulee varmistaa, etteivät nämä toimi aloilla, joissa on yksityistä tarjontaa.” Piru Raamattua lukien lause tarkoittaa kaikkien kunnan palvelujen ulkoistamista. Terveyspalveluja tarjotaan yksityisen sektorin puolella. Koulutusta tarjotaan yksityisen sektorin puolella. Samoin liikuntapalveluja, kulttuuripalveluja, maankäytön suunnittelun palveluja, kuljetuspalveluja, jätehuoltoa… Vai tarkoittikohan Simonlinna, ettei kaupunki saisi alkaa myydä vaatteita ja pikaruokaa?
Pohjois-Pohjanmaan Yrittäjät uutisoi eilen, että tänä vuonna kunnallisvaaleissa on ehdolla ennätysmäärä yrittäjiä. Toivon vain, että tästä porukasta läpi menevillä on hyvä yritys. Sellainen, joka tuntee vastuunsa yhteiskunnassa, tuo toimeentuloa ja levittää hyvinvointia, eikä sellainen, joka imee ympäriltään elinvoimaa.
PS. Julkaisin aiemmin tänään sidonnaisuuteni elinkeinokeinoelämän, etujärjestöjen tai erilaisten yhteisöjen suuntaan nettisivuillani.
Toim. huom. 4.9.2013: Sidonnaisuuteni löytyvät myös Oulun kaupungin nettisivuilta.
Ulkoistamisen sisäistämistä
Kuluneella viikolla vietettiin Yrittäjien päivää. Itsekin lukeudun jollakin tasolla tähän kunniakkaaseen joukkoon; teen keikkaa osuuskunnan kautta. Joillakin aloilla yrittäminen onkin ainoa tapa tehdä elinkeinoa. On palveluja, jotka ei kunnan perustoimintoihin kuulu, mutta joita on syytä olla olemassa. Usein kunnat myös ostavat näitä palveluja käyttöönsä.
Siinä kohtaa kun kunta toteaa, että jonkin toiminnon ylläpito ei kannata, ts. palvelu tulee liian kalliiksi, se ulkoistetaan. Ulkoistaminen onkin joskus edullisempaa, tai spesifi asiantuntemus ja kalusto kannattaa jättää toisen harteille. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon av-alan palvelut – vähän kotiin päin vetäen. Kuitenkin useat peruspalvelut on järkevää ja nykytiedon valossa myös edullisempaa, tehdä kunnan työnä.
Suurimmat epäkohdat palvelujen ulkoistamisessa mielestäni ovat
– yhteisöverojen ”vuotaminen” pois alueelta
Kunnan tulisi suosia kilpailutuskriteeristöllä mahdollisuuksien mukaan paikallisia toimijoita. Näin kunnan palveluun satsaamista varoista osa kiertäisi takaisn yhteisöveroina, joilla turvattaisiin palvelujen järjestämistä jatkossakin. Menettelyä karsastetaan sillä, että alueella ei ole riittävän vahvoja tai suuria toimijoita, jotka voisivat ottaa palvelun hoitaakseen, mutta miten alueelliset toimijat voivat koskaan kasvaa, jos oman alueen keikat karkaavat etelään?
– laadun heikentyminen
Uudella toimijalla palvelun toiminnan vakauttamiseen kuluu aikaa, ennen kuin laatu kohtaa kokemuksen, joka aiemmalla tuottajalla oli. Mikäli palvelu on onnistuttu myymään edullisemmalla hinnalla kuin alkuperäinen palvelu, täytyy voiton osuus kerätä jostain, ja useimmiten se on aika-hinta-akselilla lepäävä laatu.
– matalapalkka-alojen työntekijöiden pompottelu
Kummastuttaa, että joissain tapauksissa kun toiminta ulkoistetaan, samat työntekijät jatkavat samoja työtehtäviä samoissa työpisteissä, mutta pienemmällä palkalla. Usein myös lyhyemmällä työajalla tulisi saada aikaan sama tulos. Kun työntekijä siirtyy kuntatyönantajalta yksityiselle, muuttuu myös työehtosopimus, ja sen myötä palkka.
– suuri ei ole aina parempi
Suuret volyymit tulevat kuulemma edullisemmaksi, eli kannattaa hankkia isolta tarjoajalta, on toimitusvarmuutta ja kaikkea. Samalla logiikalla suuri volyymi tulisi siis edullisemmaksi yksittäiselle kunnallekin, jos kaikki toiminnot vain pidettäisiin itsellä. Samalla työllistettäisiin kunnalle kohtalaisen vankkoja veronmaksajia. Toisaalta usein kilpailutukset on hajautettava, tai osatarjoukset otettava huomioon, jottei tuoteta suoraa monopolihyötyä yhdelle toimijalle. Mitä tapahtuu volyymille?
– säästöt hallinto- ja laitteistokuluissa on harha
Palvelun toteuttajalle muodostuu kuitenkin omat hallinto- ja laitteistokulut (ja jos palveluntarjoaja on suuri eteläsuomalainen, hallintokulut ovat varmasti suuremmat kuin kunnassa!) ja luonnollisesti nämä kulut maksatetaan ostajalla. Hintalappuun tulee vielä ALV päälle. Kunta joutuu edelleen valvomaan hankinnan toteutumista halutulla tavalla, tai jos sokeasti jätetään hallinto tekemättä, pahimmassa tapauksessa korjauttamaan virheitä jälkikäteen erillisellä korvauksella. Elinkaarimalli- tyyppiset hankinnat, joissa koko palvelu eli kustannukset kiinteistöstä vahtimestariin jää toteuttajan toimittamaksi, ovat vaikeita valvoa ja todeta, onko palvelu riittävän hyvä tai sellainen kuin on sovittu.
Sitten lempivasta-argumenttini:
– ”Kunnissa ei osata kilpailuttaa!”
Osataanpas. Kilpailutuksia osataan jo muotoilla spesifisti ja tarkasti, jotta päästäisiin toivottuun lopputulokseen. Ongelma onkin lähtökohtaisesti siinä, että toivottu lopputulos on jotain muuta kuin mitä paikallistalouden näkökulmasta voisi toivoa. On mahdollista kilpailuttaa laatukriteereillä paikallisia tarjoajia suosien, mutta jostain syystä mahdottomilla kriteereillä tarjouksia ei saada. Saatavuusongelmien vuoksi on valittava se iso eteläsuomalainen veroparatiisifirma, koska muutoin hankinnan osa-alueet joutuu jakamaan usean paikallisen palveluntarjoajan kesken, josta seuraa lisää hallintoa, josta alunperin haluttiin päästä eroon! Uusinta uutta kilpailutusrintamalla onkin ns. ranskalainen kilpailutus: ostaja määrittää hinnan ja myyjä kertoo mitä sillä saa. Odotan innolla, milloin vedotaan hankintahintojen kertomisen johtavan liikesalaisuuden paljastumiseen ja menettely kielletään, vaikka se hyödyttäisi ostajaa.
Erittäin päälleliimatulta tuntuu varta vasten budjettikeskusteluissa sovitut prosenttiyksiköt, kuinka paljon kunkin hallinnonalan palveluista tulee hankkia ulkopuolelta ostopalveluna. Jos meillä on valittavana kaksi vaihtoehtoa, joista kunnallinen ratkaisee pavelutarpeen paremmin, pitääkö todella prosenttien perusteella valita jos ei vääränlainen niin vähemmän tarpeellinen palvelu?
Vielä riittää sisäistettävää. Kuluneella viikolla vietettiin myös YK:n Lukutaitopäivää. Sen hengessä tutustun parhaillaan hankintailmoitukseen, jossa haetaan toteuttajaa kaupungin hallinnoimalle hankkeelle. Olisi luullut, että tässä kaupungissa olisi kuitenkin tuota hankeosaamista.
Vedetäänpä kotiin päin
Viime viikko meni osaltani lähes kokonaan todelliselta maailmalta eristäytyen. Koko kesän ajan työn alla ollut projekti läheni päätöstään, H-hetkeä. Mitä maailmalla tapahtui sillä aikaa? Täytynee siirtyä suoraan kuluvaan viikkoon itsensä päivittämiseksi. Uutisia: Java 7 on susi. Kilometrikorvausten pienennys käsittelyyn keskiviikkona. Big Brother kausi X alkaa. Ja sitten: Oulu-lisästä lakkautusesitys?!
Otetaanpa tähän alkuun nämä vakiofaktat. Oulu-lisän suuruus on melko pieni (110€/kk) verrattuna valtakunnalliseen lastenhoidon kuntalisän keskiarvoon (150€/kk). Mainittakoon, että kunnallinen päivähoitopaikka maksaa kunnalle noin 1000 euroa kuukaudessa, ja asiakkaan maksamat päivähoitomaksut kattavat tästä 24 – 264 euroa. ”Oulu-lisän poistamisen tuomat säästöt olisivat vuositasolla 1,2 miljoonaa euroa”. Helpon laskutehtävän perusteella Oulu-lisän vaikutus per perhe on siis 1320 euroa vuodessa ja poistaminen koskisi reilua 900 perhettä.
”Selvitysten ja käytännön kokemusten mukaan kuntalisä ei ole vaikuttanut lapsiperheiden hoitopaikkavalintoihin.” Varmasti hyvätuloiset kotihoidontuen nauttijat jatkavat kotihoitoa, vaikka nyt nipistettäisiinkin tämä ylimääräinen satanen kuussa, mutta olisiko aihetta nyt muuttaa Oulu-lisän ehtoja ja suuruutta, jotta sen vaikutukset olisivat toivottuja? Siirrettäisiinkö nuo ylimääräiset sataset niille pienituloisille monilapsisille perheille, joiden lähimaastossa ei päiväkoteja ole, kun muutoin rahat menevät lasten liikuttamiseen kodin ja päivähoidon väliä? Kelan kotihoidontukikin on jaettu perusosaan ja hoitolisään, jota maksetaan tulojen perusteella. Voisiko kuntalisästä siis tehdä samalla tavalla harkinnanvaraisen? Säästötavoite ei tällä täyttyisi, mutta ei päästäisi syvempään ojaan puuttuvien hoitopaikkojen takia. Tämänviikkoisessa Opetuslautakunnan kokouksessa oltiinkin esitelty selvitys evakkopäiväkotien tarpeesta. Nykyään uusia päiväkoteja kaavoitetaan vain uusille asuma-alueille, joten päivähoitopaikkoja on siellä, missä hyvätuloisia. Paine päivähoitopaikkojen saamiseksi lähelle Kanta-Oulun keskustaa kuitenkin kasvaa, sillä kuntien yhdistymisen jälkeen ihmiset, jotka käyvät töissä keskustassa entisistä ympäryskunnista, haluavat luonnollisesti lapsensa hoitoon lähelle työpaikkaa, jottei lapsen hoitopäivä venyisi.
Ratkaisuna sivistyslautakunnassa nähtävästi tarjotaan ensi syksynä alkavaa yksityisen perhepäivähoidon palvelusetelin käyttöönottoa. Perhepäivähoitaja, yksi maailman epäkiitollisimmista ammateista. Kunta säästää, koska ei tarvitse järjestää fyysisiä tiloja päivähoidolle, koska lapset hoidetaan hoitajan kotona. Mutta miksi eletään taas palvelusetelien ja palvelurahojen käsitteiden keskellä? Ja mitä on tämän hankkeen lupaama taloudellinen toimeliaisuus, saati tietojärjestelmien lisäämä organisaation tehokkuus? Olen todella sitä mieltä, että perhepäivähoitajia on saatava lisää. Viime keväänä hoitajaa jonottaessamme saimme kuulla, että samaa perhepäivähoitopaikkaa jonotti yksistään Tuirassa 30 lasta. En vain usko, että palveluseteli toimisi tässä(kään) palvelussa niin, että se todella parantaisi pienituloisen valinnanvaraa.
Oma lapseni sai lopulta päivähoitopaikan viime viikon tiistaina (yksi tuollainen päiväkotiremonttityömaa on meidän takapihalla, ja ei, en saanut lastani siihen lähimpään, vaan kolmanneksi lähimpään päiväkotiin kotoa katsottuna. Ihan hyvä sekin.) Kesän ajan häntä hoiti osa-aikaisena kaksi eri hoitajaa. Olihan se mukavaa ja vastuullista toimia työnantajana (tosin kallista lystiä se; laskin, että tällä järjestelyllä jäin kuukaudessa n. 250 euroa voitolle).
En myöskään ymmärrä Oulu-lisän poiston argumenttia siitä, että säästöä tulee tehdä, mutta osoitetaan ao. rahaa toisaalle, ehkäisevään toimintaan ja avoimen kerhotoiminnan maksujen poistoon. Avoin päiväkoti on mainio toimintamuoto (itsekin olen työskennellyt Vihreässä talossa v. 2004), mutta miksi ottaa pois samoilta ihmisiltä toisaalta ja siirtää toisaalle, sillä avoimen päiväkodin palveluja käyttävät juuri kotihoitoperheet. Eri avointen päiväkodin kerhoryhmien maksut liikkuvat kuitenkin vain kohtuullisessa muutaman kympin tasossa per kuukausi. Vai onko tarkoitus supistaa avoimen varhaiskasvatuksen tarjontaa häivyttämällä palvelun käyttäjät? Eikö tuo vuodessa säästyvä pikkuraha 1,2 miljoonaa olisi sitten kuulunut osoittaa juuri päivähoitopaikkojen määrää edistävään toimintaan, sillä kuten ollaan nähty, on päivähoitopaikkoja liian vähän tai ne ovat väärässä paikassa? Uuden Oulun kunnissa syntyi viime vuonna kuitenkin 2820 lasta. Vaikka valtakunnallinen syntymisbuumi on taittunut, kai ne nämäkin jonnekin täytyy laittaa.
Ja jotta ei totuus unohtuisi: kaupungin budjettesityksen ylitys viime marraskuussahan oli tuon 2 miljoonaa. Kesti nähtävästi sopivasti 9 kuukautta, että keksittiin, kuka maksaa.
