Kuluneella viikolla vietettiin Yrittäjien päivää. Itsekin lukeudun jollakin tasolla tähän kunniakkaaseen joukkoon; teen keikkaa osuuskunnan kautta. Joillakin aloilla yrittäminen onkin ainoa tapa tehdä elinkeinoa. On palveluja, jotka ei kunnan perustoimintoihin kuulu, mutta joita on syytä olla olemassa. Usein kunnat myös ostavat näitä palveluja käyttöönsä.
Siinä kohtaa kun kunta toteaa, että jonkin toiminnon ylläpito ei kannata, ts. palvelu tulee liian kalliiksi, se ulkoistetaan. Ulkoistaminen onkin joskus edullisempaa, tai spesifi asiantuntemus ja kalusto kannattaa jättää toisen harteille. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon av-alan palvelut – vähän kotiin päin vetäen. Kuitenkin useat peruspalvelut on järkevää ja nykytiedon valossa myös edullisempaa, tehdä kunnan työnä.

Suurimmat epäkohdat palvelujen ulkoistamisessa mielestäni ovat

– yhteisöverojen ”vuotaminen” pois alueelta
Kunnan tulisi suosia kilpailutuskriteeristöllä mahdollisuuksien mukaan paikallisia toimijoita. Näin kunnan palveluun satsaamista varoista osa kiertäisi takaisn yhteisöveroina, joilla turvattaisiin palvelujen järjestämistä jatkossakin. Menettelyä karsastetaan sillä, että alueella ei ole riittävän vahvoja tai suuria toimijoita, jotka voisivat ottaa palvelun hoitaakseen, mutta miten alueelliset toimijat voivat koskaan kasvaa, jos oman alueen keikat karkaavat etelään?
– laadun heikentyminen
Uudella toimijalla palvelun toiminnan vakauttamiseen kuluu aikaa, ennen kuin laatu kohtaa kokemuksen, joka aiemmalla tuottajalla oli.  Mikäli palvelu on onnistuttu myymään edullisemmalla hinnalla kuin alkuperäinen palvelu, täytyy voiton osuus kerätä jostain, ja useimmiten se on aika-hinta-akselilla lepäävä laatu.
– matalapalkka-alojen työntekijöiden pompottelu
Kummastuttaa, että joissain tapauksissa kun toiminta ulkoistetaan, samat työntekijät jatkavat samoja työtehtäviä samoissa työpisteissä, mutta pienemmällä palkalla. Usein myös lyhyemmällä työajalla tulisi saada aikaan sama tulos. Kun työntekijä siirtyy kuntatyönantajalta yksityiselle, muuttuu myös työehtosopimus, ja sen myötä palkka.
– suuri ei ole aina parempi
Suuret volyymit tulevat kuulemma edullisemmaksi, eli kannattaa hankkia isolta tarjoajalta, on toimitusvarmuutta ja kaikkea. Samalla logiikalla suuri volyymi tulisi siis edullisemmaksi yksittäiselle kunnallekin, jos kaikki toiminnot vain pidettäisiin itsellä. Samalla työllistettäisiin kunnalle kohtalaisen vankkoja veronmaksajia. Toisaalta usein  kilpailutukset on hajautettava, tai osatarjoukset otettava huomioon, jottei tuoteta suoraa monopolihyötyä yhdelle toimijalle. Mitä tapahtuu volyymille?
– säästöt hallinto- ja laitteistokuluissa on harha
Palvelun toteuttajalle muodostuu kuitenkin omat hallinto- ja laitteistokulut (ja jos palveluntarjoaja on suuri eteläsuomalainen, hallintokulut ovat varmasti suuremmat kuin kunnassa!) ja luonnollisesti nämä kulut maksatetaan ostajalla. Hintalappuun tulee vielä ALV päälle. Kunta joutuu edelleen valvomaan hankinnan toteutumista halutulla tavalla, tai jos sokeasti jätetään hallinto tekemättä, pahimmassa tapauksessa korjauttamaan virheitä jälkikäteen erillisellä korvauksella. Elinkaarimalli- tyyppiset hankinnat, joissa koko palvelu eli kustannukset kiinteistöstä vahtimestariin jää toteuttajan toimittamaksi, ovat vaikeita valvoa ja todeta, onko palvelu riittävän hyvä tai sellainen kuin on sovittu.

Sitten lempivasta-argumenttini:
– ”Kunnissa ei osata kilpailuttaa!”
Osataanpas. Kilpailutuksia osataan jo muotoilla spesifisti ja tarkasti, jotta päästäisiin toivottuun lopputulokseen. Ongelma onkin lähtökohtaisesti siinä, että toivottu lopputulos on jotain muuta kuin mitä paikallistalouden näkökulmasta voisi toivoa. On mahdollista kilpailuttaa laatukriteereillä paikallisia tarjoajia suosien, mutta jostain syystä mahdottomilla kriteereillä tarjouksia ei saada. Saatavuusongelmien vuoksi on valittava se iso eteläsuomalainen veroparatiisifirma, koska muutoin hankinnan osa-alueet joutuu jakamaan usean paikallisen palveluntarjoajan kesken, josta seuraa lisää hallintoa, josta alunperin haluttiin päästä eroon! Uusinta uutta kilpailutusrintamalla onkin ns. ranskalainen kilpailutus: ostaja määrittää hinnan ja myyjä kertoo mitä sillä saa. Odotan innolla, milloin vedotaan hankintahintojen  kertomisen johtavan liikesalaisuuden paljastumiseen ja menettely kielletään, vaikka se hyödyttäisi ostajaa.

Erittäin päälleliimatulta tuntuu varta vasten budjettikeskusteluissa sovitut prosenttiyksiköt, kuinka paljon kunkin hallinnonalan palveluista tulee hankkia ulkopuolelta ostopalveluna. Jos meillä on valittavana kaksi vaihtoehtoa, joista kunnallinen ratkaisee pavelutarpeen paremmin, pitääkö todella prosenttien perusteella valita jos ei vääränlainen niin vähemmän tarpeellinen palvelu?

Vielä riittää sisäistettävää. Kuluneella viikolla vietettiin myös YK:n Lukutaitopäivää. Sen hengessä tutustun parhaillaan hankintailmoitukseen, jossa haetaan toteuttajaa kaupungin hallinnoimalle hankkeelle. Olisi luullut, että tässä kaupungissa olisi kuitenkin tuota hankeosaamista.