Reippaita rivejä

Avainsana: palvelut / Palaa edelliselle sivulle

Yksin kotona (ja kylillä)

8. lokakuuta 2012, 21:32

Tänään Kalevassa tentattiin lyhyesti kuntavaaliehdokkaita yksinasujien asemasta ja sen kohentamisesta. Pääsin sanomaan sanaseni, mutta aihe kirvoittaa kyllä ajatuksia pitemmänkin pätkän. ”Sinkkujen ääni ei kuntavaaleissa kuulu”, toteaa jutun otsikko.

Yksinasuminen on yleisin asumismuoto, ja tulevaisuudessa yksinasuminen yhä vain yleistyy, kertovat asiantuntijat. Jo nyt kaikista asuntokunnista 41 prosenttia on yksin asuvien. Johtuuko se siitä, että suurissa ikäluokissa pariskunnat eroavat tai leskeytyvät, vai että ihmiset eivät pariudu kuin aiemmin? Liittyykö työn perässä muuttaminen yksinasumiseen? Entä opiskelijoiden toimeentulon parantuminen, ovatko solukämpät historiaa? Keski-ikäiset yksinasujat ovat yhteiskunnan työhevosia, joiden verotuloilla kustannetaan muiden väestöryhmien palveluja. Yksinasuminen on suhteessa kalliimpaa, kyllä. Yksinasujan ruokaostokset tulevat kalliimmiksi. Kaiken kaikkiaan yksinasujat ovat kirjava joukko eri taustaisia ihmisiä, joita on vaikea hahmottaa samaan ryhmään kuuluviksi, sillä he kuuluvat jo johonkin toiseen viiteryhmään, jonka kautta tulevat määritellyksi.

Ystävä heitti haasteen: yllä esitetystä poiketen sen sijaan terve, työkykyinen yksinasuja on tottunut pärjäämään. Hän toimii yhteiskunnassa, harrastaa, käy kulttuuritapahtumissa. On tyytyväinen ja hiljainen omassa elämässään tai aktivoitunut vaikka asukastoimikuntiin tai taloyhtiöiden hallituksiin. Tapaa ystäviään, lukee kirjoja, matkustelee, käyttää palveluja omalla rahallaan. Toivekansalainen, siis.

Kommenttini gallup-henkisen kysymykseen ”Pitäisikö päätöksenteossa korostaa yksinasuvien asemaa?” oli, että päätöksenteon tulisi keskittyä yleisesti ihmisten hyvinvointiin, eikä vaikka kaupungin imago- tai kyseenalaisiin elinkeinoelämää kehittäviin investointeihin. Suurempana huoleenaiheenani oli yksin asuvat ikääntyneet naiset, jotka eivät näy katukuvassa eivätkä saa ääntään kuuluviin. Toveri kertoi sydäntäsärkevän tarinan Tuiran mummosta, joka koitti saada terveyskeskusaikaa puhelimitse. Kivuiltaan hän ei päässyt teekoohon käymään, joten järjestelmällisesti avunpyyntö sivuutettiin. (Tässä kohtaa kannattaa muuten tilata ambulanssi – siihen tarpeeseen on pakko vastata, ovat neuvoneet jopa terveysalan ammattilaiset, mutta sepä onkin toinen tarina). Myöhemmin kävi ilmi, että vanhallerouvalle oli määrätty mielenterveyslääkkeitä. Ehkäpä pitämään rouva jatkossa hiljaisena.

Juttelimme toimittajan kanssa myös siitä, onko yksinasumisesta puhuminen poliitikolle vaikeaa; että leimautuuko sitä sitten yhden asian puolestapuhujaksi? Luulen, että minkä tahansa asian esille nostaminen profiloi ehdokkaan siihen tiettyyn suuntaan, juuri sen viiteryhmän äänitorveksi. Yksinasujat taas eivät ole homogeenistä porukkaa, vaan useiden demografisten ryhmien sekalainen seurakunta. Kun yksinasujan elämässä tapahtuu jotain, jonka johdosta hän siirtyy viiteryhmään, jonka ongelmia aletaan ratkomaan, kääntyy huomio pois yksinasumisesta. Onko siis yksinasuminen itse asiassa se normaalein olotila, olla kuulumatta mihinkään ongelmaporukkaan? Mitä konkreettista yksinasuja sitten kaipaa – tai osaa kaivata? Ja missä ovat yksinasuvat ehdokkaat?

Nykyrakennuskannassa näkyy trendi pienempiin, tehokkaisiin neliöihin. Yksikerroksiset rivitalot ovat historiaa. Leipääkin saa nykyään pienemmässä paketissa. Se mitä yksinasumiseen liittyvässä tähänastisessa tutkimuksessa on paljastunut, on paljon rakenteellisempaa:
1. Köyhyysriskirajan alapuolella elää noin 30 prosenttia yksinasuvista.
2. Kaikista toimeentulotuen saajista noin 70 prosenttia on yksinasuvia.
3. Yksinasuvat naiset jäävät yleensä yksinasuvia miehiä useammin köyhyysrajan alapuolelle.

Nouseva yksinasumisen trendi ja nykypäätöksenteon kyvyttömyys tukea yksinasujia sellaisenaan kääntää ajatukset väistämättä jälleen kerran perustulon suuntaan.

(Kuin kohtalon ivaa: tätä kirjoittaessani televisiosta näkyy Sex in the City (Sinkkuelämää). Nuoria, menestyneitä, trendikkäitä citysinkkuja New Yorkissa. Kovaäänisiä, kuori päällä, sisältä sekaisin.)

Siis toistan: mitä terve, työkykyinen, aktiivinen yksinasuja sitten kunnalliselta päätöksenteolta kaipaa? Arvaan: toimivaa joukkoliikennettä (ettei tarvitse ostaa autoa yhden ihmisen liikkumista varten)? Ajanvietettä ja virkistystä (laadukkaita kulttuuri- ja liikuntapalveluja)? Viihtyisää kaupunkiympäristöä (jossa kokea yhteisöllisyyttä ja tavata ystäviä)? Mahdollisuuksia kehittää itseään (vapaata sivistystyötä, kirjastoa)? Samoja asioita kuin me muut; susiparit, lapsiperheet, eläkeläiset? Samoja perusasioita, jotka tuovat hyvinvointia ja ennaltaehkäisevät syrjäytymistä? Peruspalveluja, joista ei sovi leikata? Taidamme sittenkin olla samaa viiteryhmää!

hyväksytty