Tätä kirjoittaessa huomaan, että tasan vuosi sitten elämäni muuttui. Pomppasin meillä kotona Tuirassa pidetyn eduskuntavaalien kisakatsomon sohvalta pettymystä puhkuen. Mikä tämä tämmöinen vaalitulos on? Ei minun yhteiskuntani näytä tältä vaalitulokselta. En halua, että lapseni elää tällaisessa Suomessa (myönnettäköön, että raskaushormoneilla saattoi olla osuutta dramaattiseen paisutteluun).

Tätä vuoden takaista vaalihuoneistojen sulkemisen jälkeen eräässä yksityisasunnossa nähtyä kohtausta kutsuttaisiin draamassa nimellä peripetia, käännekohta. Viisaan antiikin miehen Aristoteleen mukaan tämän juonen kannalta välttämättömän tapahtuman jälkeen päähenkilön tahdonsuunta ja toiminta tekee käännöksen kohti tarinan vääjämätöntä loppua. Minulla kesti vielä muutaman päivän toteuttaa toinen juonelle tärkeä elementti “anagnorisis”, “tunnistaminen”. Otin ja maksoin puolueen jäsenmaksun ja merkkasin allakkaan ensimmäisen uusien jäsenten tapaamisen toukokuulle.

Kesän jututin tuttavapiiriäni siitä, mikä maailmassa kunkin mielestä mättää. Lueskelin ahkerasti Kansan Uutisia. Syksyllä toimitin maailmaan uuden tulevan veronmaksajan ja yösyöttöjen välissä tutustuin Vasemmistofoorumin pamfletteihin. Hyväksikäytin tutkimusmielessä kaupungin tarjoamia palveluja vauvaperheen roolissa. Tammikuu kului Rotuaarilla vaalikylässä vauvan nukkuessa vaunuissaan päiväunia. Toimin presidentinvaaleissa vaalilautakunnassa. Aloin blogaamaan asioista, jotka painoivat mieltä; lasten hyväksikäyttö, ensi- ja turvakotien rahoitus, kidutetut turvapaikanhakijat. Teimme pari kannanottoa paikallisosastossa; lasten ja nuorten omasta yhteispäivystyksestä ja autottomista lähiöistä. Kävin osaston ja kunnallisjärjestön vuosikokouksissa ja päädyin luottamustehtäviin. Ja niin juoni tiheni. Vuorossa oli enää “puhdistava ja parantava elämys”, loppukevennys, katharsis. Minut vahvistettiin ehdokkaaksi syksyn kunnallisvaaleihin.

Kuntavaaliehdokkaat tapasivat tänään ensimmäistä kertaa ja yhdessä pohdimme teemoja vaalityöhön syksyä varten. Koolla oli monenlaista tallaajaa; ikä, sukupuoli, ammattiala, elämäntilanne – tämä on sitä rikkautta jolla on arvoa. Vasemmistoliitto on suvaitsevaisuuden airut: jo puolueen kannattajien lähtökohdat ovat niin moninaiset, että vasemmistolaista peitsen taittoa on luvassa jo yhteisiä vaalien kärkiteemoja valitessa. Silti asiat riitelevät, eivät ihmiset. Kaikki mielipiteet ovat arvokkaita. Kuntapolitiikassa erityisesti arvo on ihmisissä, jotka elävät kuntalaisen arkea ja tunnistavat ne arjen haastavat tilanteet, joissa apua tarvitaan ja joissa yhdessä ollaan enemmän. Arjen asiantuntija on paras ratkomaan niitä ongelmia, joita kuntapolitiikassa kohdataan. Vaikka valtuustopaikkaa ei lohkeaisikaan, on henkilökohtainen kokemus vahva apu lautakuntatyöskentelyssä ja muissa luottamustehtävissä.

Meitä ensikertalaisiakin oli ehdokastapaamisessa useita. Vasemmistoliitossa uudet ihmiset ovat ihan samaa rikkautta kuin vanhat parrat, ja tervetulleita joukkoon. Aina riittää tekemistä, imu vie mukanaan. Kohtaamisia teltalla, kirjoittelua ja keskustelua. Ihka oikeaa vaikuttamista. Kuten Aristoteles ajatteli draaman tehtävästä jäljitellä toimintaa, ei ihmistä: “Päämäärämme on tehdä jotakin, ei vain olla jonkinlaisia”. Haluaisinkin rohkaista ehdokkuutta harkitsevia: vielä on rooleja jaossa!

Edelleen Runousoppia mukaellen tragedia on tarina, jossa ylästatuksen omaava protagonisti kokee menetyksen, ja komedia on tarina huonoista lähtökohdista perin olevasta henkilöstä, jolle käy hyvin. Juonitelkaamme, toverit, niin, että Uuden Oulun tarina on ennemmin komedia.

17.4.2012 Oulussa

Hilkka Haaga

äiti, harrastajanäyttelijä, kulttuuri- ja media-alan sekatyöläinen sekä kuntavaaliehdokas