Lapsen oikeus on Oulun etu
*** kirjoitus julkaistu Oulu-lehdessä 25.11.2017***
Varhaiskasvatus puhuttaa jälleen Oulun talousarvion käsittelyssä. Esitykset subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden palauttamisesta sekä yli 3-vuotiaiden lasten ryhmäkokojen palauttamisesta hävisivät äänestyksen kaupunginhallituksessa Lapsen oikeuksien päivänä 20.11. äänin 7–6.
On kestämätöntä, että lapsen oikeuteen saada kokopäiväistä varhaiskasvatusta kajotaan vanhemman työmarkkinatilanteen tai uuden perheenjäsenen syntymän, siis alaikäisestä lapsesta riippumattomien tekijöiden perusteella. Suomen kuudesta suurimmasta kaupungista ainoastaan Oulu on rajannut varhaiskasvatusoikeutta, vaikka meillä varhaiskasvatukseen osallistuminen on heikointa.
Oulussa avoin varhaiskasvatus on suositumpaa kuin muissa suurissa kaupungeissa. Avoimilla kerhoilla saatiin tehokkaasti ohjattua perheitä pois ”kalliista” kokopäivähoidosta. Tosiasiassa kuusikkokuntien vertailussa Oulun varhaiskasvatus on edullisinta.
Oulussa yksityisen päivähoidon osuus on maan suurin, nyt noin 38 %. Päivähoito on lähipalvelu, eikä kaikilla asuinalueilla perheillä ole aitoa mahdollisuutta valita päiväkotia. Palveluseteli perustuu kuluttajan ja päiväkodin väliseen sopimukseen, jonka vuoksi kunnallisessa ja yksityisessä hoidossa on eroja. Subjektiivinen päivähoito-oikeus ja ryhmäkokojen palauttaminen antaisivat siis myös taloudellista pelivaraa yrittäjille siihen, että palvelusetelisääntökirjaan voitaisiin neuvotella palvelujen yhdenmukaisuutta parantavia muutoksia.
Viime vuonna talousarvioon lisättiin 1,5 miljoonaa euroa erityistä tukea tarvitsevien lasten ryhmiin kompensaatioksi ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä varaus on ensi vuonnakin raamissa. Käytännössä määräraha on ollut vaikea kohdentaa niin, että päiväkoteihin oltaisiin saatu pysyviä käsipareja. Lapset viettävät arkensa ryhmissä, joissa lasten lisäksi vaihtuvat aikuiset. Joillain järjestelyillä myös alle 3-vuotiaita on sijoitettu isompien lasten isompiin ryhmiin.
Laadukas varhaiskasvatus on muuta kuin ”pelkkää päivähoitoa”. Se pienentää lasten osaamisen tasoeroja kouluun siirtyessä sekä antaa sosiaalisia, yhteistyö- ja oppimisen taitoja – mutta vain lapsen kehitystasoa vastaavissa riittävän pienissä ryhmissä, joihin kaikilla on yhdenvertainen oikeus osallistua.
Toivon, että valtuustossa lapsen oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen voittaa. Päätös olisi Oululle myös hieno vetovoima- ja pitovoimatekijä.
Se aika vuodesta – talousarvion käsittely
Oulun kaupunginhallitus kokoontui marraskuun alussa budjettiriiheen käsittelemään vuoden 2018 talousarviota ja suunnittelukautta 2019–2020. Tänään 14.11. kaupunginhallitus jatkaa äänestyksiin nissä aiheissa, mistä ei neuvottelutulosta olla saatu. Valtuustossa muutosesityksiä kaupunginhallituksen pohjaan tehdään 27.11. ja päätökset ensi vuoden budjetista nuijitaan pöytään 11.12. Mitä siis on luvassa?
Talousarvion vai käyttötaloussuunnitelman asioita?
Kaupunginjohtajan tekemä talousarvioesitys oli ensi lukemalta melko ameeba – mitään ei tekstikirjausten mukaan esitetty leikattavaksi! Kuitenkin kirja sisälsi jo valmiiksi leikkauksia 20 miljoonaa, eri hallintokuntien kutistetuissa raameissa. Kaupunginvaltuuston valta talousarvioon kulkee näin isossa organisaatiossa ylätasolla, pienet pirut luuraavat lautakuntien päätettävissä käyttötaloussuunnitelmissa. Jos tarkempia säästösuunnitelmia ei ole kirjattu talousarviokirjaan, on valtuustolla aika vaikea tehtävä arvioida raamin riittävyyttä kullekin hallintokunnalle. No, nyt ei ole vaikea arvioida: ei se riitä. Eilisessä valtuuston kokouksessa myönnettiin ylityksiä tältä vuodelta jos jollekin hallintokunnalle – ja ensi vuoden raami on siis tiukempi.
Missä tulot?
Virkamiesesityksen heikkous on vasemmiston mielestä tulojen kehittymisen vaisu arviointi sekä velkaantumisen liiallinen dramatisointi. Oulun Sataman iso investointi on toki menoja, mutta investoinnista johtuvaa tulojen kasvua ei ole huomioitu riittävästi. Tänä vuonna yleisen taloustilanteen ja työllisyyden parannuttua verotulot ylittävät arvion 17 miljoonalla eurolla. Sitoutumaton sanomalehtemmekin intoutui jo uutisoimaan, että Oulun yhteisöveron tuotto syöksyy. Tosiasiallisesti dramaattisesta käppyrästä jäi puuttumaan tämän vuoden ennuste, joka tähtää 44,6 miljoonan euron verotuottoon – siis vuoden 2009 ja 2011 tasoon. Suunta on ylöspäin.
Vasemmiston muutosesityksistä
Aiempina vuosina on väännetty mm. alle 18-vuotiaiden maksuttomista liikuntavuoroista, yksityistieavustuksista, strategiarahasta kulttuurin, liikunnan ja ennaltaehkäisevän työn kohteisiin, varhaiskasvatuksesta, Oulu-lisästä, perhehoitajien määrästä ja mistä vielä.
Tänä vuonna vasemmisto nosti keskeisiksi tavoitteikseen hyvinvointikeskusten vastaanottoaikojen paremman saatavuuden iltavastaanottoajoilla ja puhelimitse sekä terveyskeskusmaksun poistamisen. Ajamme myös varhaiskasvatuksen subjektiivisen päivähoito-oikeuden palauttamista, varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen pienentämistä sekä yksityisen ja kunnallisen päivähoidon käytäntöjen yhdenvertaistamista. Mukana esitysnipussa oli myös mm. Pikisaaren kulttuurikeskus, eläinmuseon säilyttäminen Linnanmaan kampuksella, huumetyön parempi toiminnan järjestäminen sekä pyöräilyn edistämiseen suunnatun budjetin selkeämpi seuranta.
Poikkeuksen aiempiin vuosiin tuo vapaaehtoisista asiantuntijoista – siis valtuutetuista – koostuneen ryhmän esitys työllisyyden hoidon pullonkaulojen ratkaisemiseksi. Oulun malli 2.0 -valmisteluryhmään kuului edustus jokaisesta halukkaasta valtuustoryhmästä. Ryhmän pani alulle vasemmiston valtuutettu ja työllisyysasiantuntija Anne Huotari.
Veroista
Verotusasioissa ryhmässämme oli kahta tuulta. Tuloveroprosenttiin ei kaivattu muutoksia, mutta kiinteistöveroista rakentamattoman rakennuspaikan 3 % veroa itse kannatin. Mielestäni kaupungin hyväksi tunnustettu maapolitiikka on ansiosta tunnustettua, mutta on myös kallista ostaa maa-alueita ja kaavoittaa alueita kauas keskustasta, kun mm. entisten kuntakeskusten läheisyydestä löytyy valmiiksi kaavoitettuja tontteja kuntainfran, kuten tien, viemärin ja voimalinjan äärestä. Tämä vero voisi nostaa tontinomistajien kynnystä pantata tontteja arvonnousua odotellen ja voisi saada tontteja kiertoon alueilla, joilla on paineita palvelujen kustannustehokkaaseen järjestämiseen. Verokertymä olisi ollut maltillinen muutama sata tuhatta euroa. Esitys kuitenkin hävisi eilen valtuuston äänestyksessä, joten Oulun veroprosentteihin ei tullut muutoksia.
Eikä siinä vielä kaikki
Talousarvion käsittely on aina intensiivistä, mutta näin valtuustokauden alussa siihen kohdistuu aina suuria odotuksia ja epäluuloja, sillä samaan aikaan käsitellään myös muita, itse asiassa isompia ja ohjaavampia asiakirjoja. Tulossa on siis palveluverkkoselvitys ja siihen liittyvät päätökset, omistajapoliittiset linjaukset, Muutosohjelma, kaupunkistrategia ja monia muita strategiasta johdettuja ohjelmia, joissa linjataan paitsi poliittisesti ja sisällöllisesti, myös toteutetaan säästöjä. Esimerkiksi tavoittellisen Muutosohjelma 2020:n toimenpiteet 40 miljoonaa parempaan vuosikatteeseen ovat pääosin leikkauksia.
Hiekkalaatikkoleikkejä
Olipa kerran aika, jolloin asuttiin samassa pihapiirissä samoissa huoneissa mummon, papan, äidin, isän ja viiden pilkku seitsemän lapsen kanssa. Isä kävi metsässä ja pellolla, äiti hoiti tuvan, lapset ja kotieläimet. Isovanhemmat katsoivat lasten perään. Kesällä koko kööri paineli heinäntekoon. Isommat muksut vahtivat pienempiä ja olivat apuna kotitöissä. Mummujen ja pappojen vanhuudenpäivät olivat turvattu, vanhukset tulivat hoidettua vastavuoroisesti sitten kun aikansa oli. Mutta niin ei ole enää. Ajat ja elinkeinot ovat muuttuneet. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta yhteiskunnan on täytynyt ja täytyy edelleen sopeutua tähän muutokseen ja tarjota palveluja, jotta elinkeinoelämän tarpeet saadaan täytettyä.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhututtaa. Samoin päivähoidon palvelutakuu Oulussa. Kalevan mukaan 600 lasta on suotta päivähoidossa, ja sehän tulee kunnalle kalliiksi. Kotona olevat vanhemmat kuulemma pelkäävät menettävänsä hoitopaikan palvelutakuusta huolimatta, jos ottavat lapsen takaisin väliaikaiseen kotihoitoon. Palvelutakuun mukaan lapselle järjestetään uudelleen hoitopaikka samasta päiväkodista viikon kuluessa siitä, kun perhe on ilmoittanut kokopäivähoitopaikan tarpeesta.
Käytännössä palvelutakuu ei ole toiminut. Epäilemättä työntekijätkin pitävät parempana mallia, että lapsi ei palaakaan kotiin kokonaan, jos toinen vamnhemmista jää kotiin, vaan on pienennetyn palveluntarpeen sopimuksella päivähoidossa esim. 10 päivänä kuussa. Näin loput 12 päivää on helpompia isojen ryhmäkokojen puristuksissa, jos tilalle ei osoiteta toista ”asiakasta”. Mikäli kotiin palaamisen syy on vaikka väliaikainen työttömyys tai lomautus, pysyy lapsen päivärytmi helpommin samana, ja vältytään ikäviltä sopeutumisjaksoilta ja rutiinin opetteluilta takaisin päivähoitoon palatessa. Pienemmän palvelutarpeen sopimus on myös hyvää palvelua ja joustoa perheille, joissa on näitä muutostilanteita (jatkuvat pätkätyöt), tai vuorotyön ansiosta lasta voidaan hoitaa usein kotona jomman kumman vanhemman toimesta vaikka osan aikaa päivästä.
Lastenhoidon keskustelun ulkopuolelle jäävät usein perhepäivähoitajat. Siinäpä ammattikunta, joka ei kiitosta saa, ilmanko onkin ehtyvää lajia. Palkka on pieni, vastuu on suuri, oma koti on pienten huligaanien käsiteltävänä joka päivä, vanhemmat motkottavat jos pottaopettelulle herkkä taapero taantuu hoidossa, ruokakin on pahaa ja sitä paitsi sitä on liian vähän. Silti kodinomaista hoitoa pidetään alle 3-vuotiaille parempana kuin suuriin ryhmiin ja pitkiin päiviin heti totuttamista. Ja toisen näkökulman mukaan perhepäivähoitajat ovat laiskoja kotiäitejä jotka vain haluavat hoitaa omaansa kotona, vaihtavat vaipat jos muistavat, vaunuttelevat puistoihin röökille ja antavat lasten keksiä itse tekemisesnä, eivätkä ota kasvatusvastuuta viisivuotiaan esikoulukelpoisuuteen saattamisesta.
Keskusteluun tulisi tuoda muistutuksena myös Oulu-lisän poisto. Kotihoidon tuen kuntalisää maksetaan vielä vuoden loppuun alle 18 kuukautta vanhasta lapsesta, jota hoidettiin kotona (jos vanhempia sisaruksia hoidettiin kotona, tämä ei lisännyt lisän määrää). Lakkauttamisen yksi peruste oli se, ettei se juuri kannustanut pitämään lapsia pois päivähoidosta. No ei varmasti, 80 euroa/kk. Mutta mitä se maksoi kunnalle? Yhden lapsen päivähoitopaikka on noin 1200 euron arvoinen kuussa. Kallein päivähoidon asiakasmaksu kunnallisella puolella on 264 euroa kuussa. Lisäksi hinta määritellään ansiotulojen mukaan, eli käytännössä pienituloiset maksavat päivähoidosta vähemmän. Jos äiti menee vaikka osa-aikatöihin, jäävät tulot kuitenkin pieniksi, joten lasten hoito päiväkodissa tuntuu edullisuutensa vuoksi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Oulu-lisää tulisi siis pikemminkin nostaa ja myöntöaikaa pidentää, jotta saataisiin aikaan toivottu vaikutus = säästö.
Lasten päivähoitoa tarvitaan. Vanhusten hoitoa tarvitaan. Nykyään töissä käydään saadaksemme vastiketta, jolla hankkia niitä asioita, joita ennen tuotettiin itse. Ne, ketkä eivät käy töissä saadakseen vastiketta, jolla hankkia asioita itse, eivät ole välttämättä valinneet tätä tietä. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tähtää lapsen oikeuteen päästä hoitopaikkaan. Aina riittää saivartelua siitä, että ihmiset käyttävät etuuksia hyväkseen ja loisivat kotona, kun ovat niin laiskoja etteivät jaksa edes pentujaan hoitaa. Kyllä, ihan varmasti. Järjestelmän hyväksikäyttäjiä löytyy aina. Siitä koituu byrokraattien ja sossun tätien turhautumista ja turhantarkkaa syynäämistä ja luukulta luukulle pompottelua. Mutta silloin rankaistaan niitä, jotka toimivat ihan oikein. Samoin on käymässä yritysverotukselle. Veroa pitäisi maksaa, mutta jotkut sen aina verosuunnittelulla kiertävät, jolloin lopuille lankeaa isompi osuus maksettavaksi. Sitten pitää alkaa säätää pöhköjä lakeja.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa jotkut keskustelun osapuolet pyrkivät ohentamaan saavutettuja hyviä käytäntöjä ja nonsaleeraamaan päivähoidon merkityksen. Kommentointi internetin kaikentietävässä maailmassa on ajoittain ala-arvoista: ”Pitääkö niitä pentuja tehdä jos ei niitä itse hoida?” Mutta kuitenkin: jos isi ja äiti on niin laiskoja, niin eikö lapsen kuitenkin ole parempi paikassa, jossa häntä jaksetaan, vaikkakin siksi, että päiväkodin työntekijä saa vastiketta, että voi hankkia asioita, joita ennen tuotettiin itse? Kotihoidon ja päiväkodin vastakkainasettelu tuntuu vaivaannuttavalta, varsinkin näistä näkökulmista jolloin kotihoidon pitäisi tapahtua ”ilmaiseksi”: harvalla nykyään on sitä pihapiiriä, josta käydään lapsi käsipuolessa napsimassa päivittäiset tarpeet ilman vaihdannaistalouden osallistumista asiaan. Hienosti eräällä keskustelupalstalla kysyttiinkin: ”Miksi nykyään äidin on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää lähteä töihin hoitamaan muiden lapsia, kuin jäädä kotiin hoitamaan omiaan?” Kattoon sylkijät ne vasta osansa saavatkin tästä ryöpytyksestä. Lasten leikkikaverien tarvetta pidetään tekosyynä velttoilulle. Mutta asiaa ei näe samoin ilman pihapiiriä – tai modernia kaupunkiasumisen tukiverkkoa – lasta kasvattava, väsynyt vanhempi, joka vain toivoo olevansa illalla virkeämpi jotta jaksaisi olla lapsensa kanssa.
Olipa kerran aika, kun herättiin siihen, että päiväkoteja ei ehditä rakentaa ja perustaa, ja kaupungin lasten hoitamiset pitää saada kirjoihin ja kansiin. Yksityisiä perhepäivähoitajia kunnallistettiin urakalla palvelutarpeen täyttämiseksi ja varmaankin osin imagosyistä, ja kaikki hoitosopimukset purettiin välittömästi hoitolapsilta, jotka eivät olleet kunnallisessa jonossa (eivät tietenkään olleet, sillä oli yleisessä tiedossa, ettei hoitopaikkoja ole, ja kaikki olivat etsineet hoitajansa itse). Sitten perhepäivähoitaja odotteli talo tyhjänä viikon – kaksi, että kunta saa osoitettua uudet hoitolapset. Äitini kertoman mukaan kultaisella 80-luvulla Kajaanissa on etsitty minulle ja pikkuveljelleni hoitajaa parhaillaan viikonlopun varoajalla. Ja hei, silloin ei ollut nettiä. Korjausliike suisti tilanteen vain huonommaksi, kun laatikon toiselta reunalta katsottuna palvelu parani.
Siis: tarpeita on monenlaisia. Katsomme asioita eri puolilta hiekkalaatikkoa. Yhteistä on kuitenkin se, että tarvitaan monenlaisia, joustavia, kohtuuhintaisia palveluja ja niihin riittävästi motivoituneita tekijöitä. Varhaiskasvatuksen näkökulmasta tulee myös huomioida lapsen kehitystasolle sopivat ratkaisut. Ja minusta nämä asiat ovat toteutuneet meidän perheen kohdalla kunnallisessa päiväkodissa Tuirassa aivan mallikkaasti. Kaikkialla niin ei käy resurssien puutteen vuoksi. Syntyvyyden ennakointi ei taida olla kaupunkimme virkamiesten vahvuuksia, eikä kaavoituksen yhteydessä tajuta tulevan lähiön väestörakennetta ja palvelutarpeita. Investointeja tehdään elinkeinoelämän tarpeisiin, ei ihmisiin.
Huom. Tänään 16.10. Suuri päivähoidon keskustelutilaisuus Pateniemen Suvikulmassa klo 18. Tule ja tuo ajatuksesi.
