Viime viikko meni osaltani lähes kokonaan todelliselta maailmalta eristäytyen. Koko kesän ajan työn alla ollut projekti läheni päätöstään, H-hetkeä. Mitä maailmalla tapahtui sillä aikaa? Täytynee siirtyä suoraan kuluvaan viikkoon itsensä päivittämiseksi. Uutisia: Java 7 on susi. Kilometrikorvausten pienennys käsittelyyn keskiviikkona. Big Brother kausi X alkaa. Ja sitten: Oulu-lisästä lakkautusesitys?!

Otetaanpa tähän alkuun nämä vakiofaktat. Oulu-lisän suuruus on melko pieni (110€/kk) verrattuna valtakunnalliseen lastenhoidon kuntalisän keskiarvoon (150€/kk). Mainittakoon, että kunnallinen päivähoitopaikka maksaa kunnalle noin 1000 euroa kuukaudessa, ja asiakkaan maksamat päivähoitomaksut kattavat tästä 24 – 264 euroa. ”Oulu-lisän poistamisen tuomat säästöt olisivat vuositasolla 1,2 miljoonaa euroa”. Helpon laskutehtävän perusteella Oulu-lisän vaikutus per perhe on siis 1320 euroa vuodessa ja poistaminen koskisi reilua 900 perhettä.

”Selvitysten ja käytännön kokemusten mukaan kuntalisä ei ole vaikuttanut lapsiperheiden hoitopaikkavalintoihin.” Varmasti hyvätuloiset kotihoidontuen nauttijat jatkavat kotihoitoa, vaikka nyt nipistettäisiinkin tämä ylimääräinen satanen kuussa, mutta olisiko aihetta nyt muuttaa Oulu-lisän ehtoja ja suuruutta, jotta sen vaikutukset olisivat toivottuja? Siirrettäisiinkö nuo ylimääräiset sataset niille pienituloisille monilapsisille perheille, joiden lähimaastossa ei päiväkoteja ole, kun muutoin rahat menevät lasten liikuttamiseen kodin ja päivähoidon väliä? Kelan kotihoidontukikin on jaettu perusosaan ja hoitolisään, jota maksetaan tulojen perusteella. Voisiko kuntalisästä siis tehdä samalla tavalla harkinnanvaraisen? Säästötavoite ei tällä täyttyisi, mutta ei päästäisi syvempään ojaan puuttuvien hoitopaikkojen takia. Tämänviikkoisessa Opetuslautakunnan kokouksessa oltiinkin esitelty selvitys evakkopäiväkotien tarpeesta. Nykyään uusia päiväkoteja kaavoitetaan vain uusille asuma-alueille, joten päivähoitopaikkoja on siellä, missä hyvätuloisia. Paine päivähoitopaikkojen saamiseksi lähelle Kanta-Oulun keskustaa kuitenkin kasvaa, sillä kuntien yhdistymisen jälkeen ihmiset, jotka käyvät töissä keskustassa entisistä ympäryskunnista, haluavat luonnollisesti lapsensa hoitoon lähelle työpaikkaa, jottei lapsen hoitopäivä venyisi.

Ratkaisuna sivistyslautakunnassa nähtävästi tarjotaan ensi syksynä alkavaa yksityisen perhepäivähoidon palvelusetelin käyttöönottoa. Perhepäivähoitaja, yksi maailman epäkiitollisimmista ammateista. Kunta säästää, koska ei tarvitse järjestää fyysisiä tiloja päivähoidolle, koska lapset hoidetaan hoitajan kotona. Mutta miksi eletään taas palvelusetelien ja palvelurahojen käsitteiden keskellä? Ja mitä on tämän hankkeen lupaama taloudellinen toimeliaisuus, saati tietojärjestelmien lisäämä organisaation tehokkuus? Olen todella sitä mieltä, että perhepäivähoitajia on saatava lisää. Viime keväänä hoitajaa jonottaessamme saimme kuulla, että samaa perhepäivähoitopaikkaa jonotti yksistään Tuirassa 30 lasta. En vain usko, että palveluseteli toimisi tässä(kään) palvelussa niin, että se todella parantaisi pienituloisen valinnanvaraa.

Oma lapseni sai lopulta päivähoitopaikan viime viikon tiistaina (yksi tuollainen päiväkotiremonttityömaa on meidän takapihalla, ja ei, en saanut lastani siihen lähimpään, vaan kolmanneksi lähimpään päiväkotiin kotoa katsottuna. Ihan hyvä sekin.) Kesän ajan häntä hoiti osa-aikaisena kaksi eri hoitajaa. Olihan se mukavaa ja vastuullista toimia työnantajana (tosin kallista lystiä se; laskin, että tällä järjestelyllä jäin kuukaudessa n. 250 euroa voitolle).

En myöskään ymmärrä Oulu-lisän poiston argumenttia siitä, että säästöä tulee tehdä, mutta osoitetaan ao. rahaa toisaalle, ehkäisevään toimintaan ja avoimen kerhotoiminnan maksujen poistoon. Avoin päiväkoti on mainio toimintamuoto (itsekin olen työskennellyt Vihreässä talossa v. 2004), mutta miksi ottaa pois samoilta ihmisiltä toisaalta ja siirtää toisaalle, sillä avoimen päiväkodin palveluja käyttävät juuri kotihoitoperheet. Eri avointen päiväkodin kerhoryhmien maksut liikkuvat kuitenkin vain kohtuullisessa muutaman kympin tasossa per kuukausi. Vai onko tarkoitus supistaa avoimen varhaiskasvatuksen tarjontaa häivyttämällä palvelun käyttäjät? Eikö tuo vuodessa säästyvä pikkuraha 1,2 miljoonaa olisi sitten kuulunut osoittaa juuri päivähoitopaikkojen määrää edistävään toimintaan, sillä kuten ollaan nähty, on päivähoitopaikkoja liian vähän tai ne ovat väärässä paikassa? Uuden Oulun kunnissa syntyi viime vuonna kuitenkin 2820 lasta. Vaikka valtakunnallinen syntymisbuumi on taittunut, kai ne nämäkin jonnekin täytyy laittaa.

Ja jotta ei totuus unohtuisi: kaupungin budjettesityksen ylitys viime marraskuussahan oli tuon 2 miljoonaa. Kesti nähtävästi sopivasti 9 kuukautta, että keksittiin, kuka maksaa.

Kävin viime kesänä mammakaverin kanssa lenkillä, hienoa Länsi-Tuiran jokirantaa pitkin (joka oli remontissa). Jouduimme hiukan kiertämään. Hän kertoi pääaineestaan maisemansuunnittelusta ja tulevasta gradustaan. Jutustimme tovin siitä, kuinka ihminen muokkaa ja käyttää ympäristöään ja kuinka sijoitetut toiminnot vaikuttavat siihen, miten ihmiset alkavat hakea omia tapojaan toimia ja liikkua ympäristössään.

Ihmisellä on kuulemma synnynnäinen vimma ja halu löytää ne omat reitit. Esimerkkinä mainittakoon neitseellinen lumi, johon on pakko käydä jättämässä oma jälki. Vaikka olisi uudenkarhea pyörätie, sen viereen ajan mittaan ilmestyy tallattu polku – koiranulkoiluttajien tekosia. Kajaanin pääkirjaston edessä näki ihmisen muokkaaman reitin lähes parhaimmillaan: oikotie kirjaston kummulle kulki sankan pusikon läpi – joku siitä aina harppoi kevättalvella vähän lumen aikaan, kun lehdet eivät liikaa haitanneet ja polku vahvistui täyteen käyttötilaan kesällä, kun lapset tykkäsivät kulkea lehtikaton alta.

Nyt Ainolanpuistossa tulvii Patosillan juoksutusten takia. Työmatka meni uusiksi, kun toimistolle ei pääsekään, no, ei lyhintä, mutta nopeinta reittiä Pokkisen alikulkusillan kautta. Tällä viikolla vapautin jo kerran lapsenhoitajan 5 minuuttia myöhässä: koska Hupisaarten rantojen reitit ovat veden vallassa, ihmiset käyttävät pääväyliä ja siellä lisääntynyt liikenne vaikuttaa myös Patosillan tukkeutumiseen, kun työmatkalaiset ja satunnaiset kulkijat jäävät ihastelemaan veden voimaa. Keskelle puistoa onkin jo ilmestynyt lupaavia painaumia, kun ihmiset väistelevät lätäköitä.

Käyköhän sama efekti Oulun keskustassa, kun Kivisydän-työmaa ajaa muutenkin syys- ja talviaikaan heikosti kansoitetun Torinrannan kulkijat toisaalle? Eikö nuoret enää kokoonnukaan teatterin kulmille? Miten Matkakeskuksen rakentaminen vaikuttaa keskustan ”hot spotteihin”, ja kuka huomaa maksavansa kovempaa vuokraa kuin aiemmin? Laajeneeko Oulun keskusta lopulta asemalle ja Raksilaan päin? Vai muuttuuko Oulun keskusta tyhjiöksi, jonne ei pääse bussilla ja jota reunustavat peltomarketit ja asiamiespostit?

Muutos ei ole väistämättä huono asia. Moni asia kaipaa muutosta, ja moni asia näyttäytyy vasta muutoksen jälkeen todellisessa mittakaavassaan. Mitä ympäristön haltuun ottoon tulee, sen on oltava tapahtuvissa. Viisaita ne, jotka tietävät miten muutos näyttäytyy ihmisten toiminnassa, ja varsinkin, miten toivottu muutos saadaan aikaan ympäristöä muuttamalla. Muutoksen halu ja halu jättää merkkejä toiminnastaan yhteisen hyvän muodossa olivat syitä, jotka ajoivat minutkin kuntavaaliehdokkaaksi.

Toinen näkyvä (ja kuuluva!) asia kesäkaupungissa on tapahtumat. Oulussa tapahtumat on nostettu niin kulttuurin kuin matkailunkin keskiöön, ja väläytelläänpä tapahtumista elinvoimaisuuttakin. ”Oulun kehittyminen kohti monipuolista tapahtumakaupunkia on nostettu kaupunkistrategiassa yhdeksi keskeisimmistä tavoitteista. — Kaupungin seitsemän omaa kulttuurilaitosta ja vapaa kulttuurikenttä toteuttavat työtään omista lähtökohdistaan ja omille yleisöilleen.” Siksipä tuntuu hassulta kuulla, että usealla jututtamallani tapahtumanjärjestäjällä alkaa olla pelinappulat lopussa. Ratkaisuja on haettu verkostoitumalla ja tuotteistamalla. Osa tekee tapahtumia elannokseen, osa silkkaa harrastuneisuuttaan, osa jotenkin siltä väliltä. Helppo ei ole kenenkään tapa. Silti noita kesätapahtumia on joka viikonlopulle ja ylikin. (milloin muuten aletaan rakentaa sitä Kuusisaaren tapahtumapuistoa, ja kenellä on varaa mennä sinne vuokralle?)

Kolmas kesäkaupungin tunnus on nuoret ihmiset. He, joita ei talvella näe, koska he istuvat poissa aikuisten silmistä, luokkahuoneissa tai ehkä jopa lähiöiden nuokkareilla. Puhuimme kesällä osuuskunnan vuosikokouksen yhteydessä nuorista, nuorten syrjäytymisestä, nuorisotyöttömyydestä ja siitä, kuinka nuoret nykyään ovat toisaalta varmempia itsestään ja siitä mitä haluavat (yhtiökumppanini Pirjo Lempeä ja Karoliina Niemelä toteuttivatkin nuorten kanssa katutaideteoksen Walk of Future). Tuntuikin melko hämmentävältä lukea pari päivää myöhemmin Forum24:n Voorumi-palstalta nuorten mietteitä siitä, mitä kesällä pitäisi tehdä tai nuorille tarjolla olla: 1) tapahtumia, kuten konsertteja; 2) lisää ostoskeskuksia. Onneksi Oulussa, nuorisotyöttömyyden luvatussa maassa nämä molemmat tarpeet ovat jo kohtalaisen hyvin täytetty, kuten yllä kävi ilmi. Jos vain on varaa nuoruutensa näissä paikoissa viettää. Miksipä näitä nuoria sitten näkee kesäisin kaupungilla – eikö heidän kuuluisi olla kesätöissä?

Entisessä kotikaupungissani (tämän anekdootin ajankohta on markka-aika) nuorille tarkoitetun Tienaa tonni -kesäduunikampanjalle kävi kurjasti: vanhainkodissa työskenteli aikuisia lähihoitajia ysiluokkalaisten kesäduunirahoilla kahden viikon jaksoissa, ja ysiluokkalaiset nuolivat näppejään. Siinäpä syrjäytymiskierteelle alkusysäys, jos jotain.

Toivotaan nyt kuitenkin, että nämä isolla rahalla toteutettavat kaupungin rakennushankkeet tuovat Oululle sellaista elinvoimaa ja kilpailukykyä, että saataisiin nuo nuoret talviksikin töihin. Oulun kaupungin työllisyyskeskuksessa onkin käynnissä jo selvitys luovien alojen työllistämismahdollisuuksista nuorisotyöttömyyden vähentämiseksi. Hyvä, sillä kaikki eivät voi olla uuden ostoskeskuksen vaatekaupan myyjiä.